Siperia opettaa

Vau, me ollaan intissä. Tai siis minä olen. Puoli vuotta ja puolet on jo hurahtanut ja uskon tässä ajassa ehkä jopa oppineeni jotain. Ei siis mitään tämä on rynnäkkökivääri -tason, vaan näin elämästä ehkä kannattaa ajatella -tason asioita. Näitä ajattelin pyöritellä. Koska en pääse muiden päiden sisään ja jokaisen kokemus on hieman erilainen, en voi kokemuksiani kovin suuresti yleistää, voihan olla, että olen vain kaiken ylianalysoivana ihmisenä vetänyt omia suurensuuria johtopäätöksiäni. Kaikki tuntuvat kuitenkin jollain samanlaisella tavalla muuttuvan. Tästä yritän saada kiinni, samoin kuin siitä, miten tämä kaikki ehkä vaikuttaa myöhempään tekemiseen elämässä. 

Jos jonkin intissä on koskaan ajateltu ihmistä kasvattavan, niin aamuisen paskan eli sen kuuluisan nurmen tai meidän tapauksessamme asfaltin poraamisen henkihieverissä viidenkymmenen kilometrin marssin jälkeen kuviteltujen tonttupukeisten luutnanttien hyppiessä katolla (kuviteltu mutta erittäin mahdollinen case) tai vaikka poteron kaivamisen kiitorataan (oikea case). Näitä riittää. Ainakin tämä skeida opettaa, niin kliseistä kun tämä onkin, nauttimaan pienistä asioista. Siinä on jotain hienoa, että kykenee tuntemaan niinkin suurta kiitollisuutta jo siitä, että saa vain maata sängyllä ja hengittää. Vielä hyvät musat soimaan ja potti on räjäytetty. Tämän taidon olen kuullut vähitellen kotiutumisen jälkeen hiipuvan; kai paskaa on siis hommattava elämään myöhemminkin.

Tarpeeksi shittiä kun kokee ei myöskään jaksa ottaa paiseita kovin pienistä asioista. Minulla kun nykyään on jonkinasteinen aavistus siitä, minkälaista olisi jos olisimme sodassa, ja kaikkea katsoo siitä lähtökohdasta että näin ei ole, elämän pienet vaikeudet kutistuvat merkitykseltään melko lailla olemattomiin. Toki massamurhia tai toisista ihmisistä väärien ennakkoluulojen tekemistä en edelleenkään kuittaa olankohautuksella, mutta oikeastaan mistään näitä pienemmästä, varsinkaan itseeni kohdistuvista pikku vastoinkäymisistä en enää jaksa välittää. Tämä tuo sopivanlaista don’t give a fuck -elämänasennetta; mitä pahemmasta paskasta on selvinnyt sitä pahemmasta paskasta on selvinnyt ja sitä pahemmasta paskasta tietää selvinneensä ja selviävänsä myös jatkossa. Kyllä silloin on enemmän sujut itsensä kanssa ja tietää todennäköisemmin kykenevänsä saavuttaa sen mitä haluaa saavuttaa – on vähemmän hipsukka, kiteytetysti.

Lisää asenneasiaa. 

Armeijassa eläminen ja oleminen opettaa, ehkä huomaamatta, tietynlaiseen ajatteluun. Niin sanotut perusasiat on siellä kunnossa, syödään säännöllisesti, nukutaan melkein tarpeeksi ja päiviksikin on enemmän tai vähemmän mielekästä tekemistä, mutta tekemistä kuitenkin. Niissä, varsin muuttumattomissa olosuhteissa ei kovin eksistentiaaliset kriisit pääse iskemään, varsinkaan kun ympärillä on hyvää porukkaa. Välillä vituttaa ja pitääkin, mutta vitutus on erilaista, kevyempää, kaikki kun on loppujen lopuksi aika hyvin. Opetus: 90% intin kriiseistä ratkeaa juomalla vettä ja vaihtamalla sukat, 90% elämän kriiseistä ratkeaa juomalla vettä ja menemällä ajoissa nukkumaan. Asiat eivät ikinä ole niin vaikeita kuin ne aluksi vaikuttavat olevan.

Muuttumattomuudesta olen oppinut myös sen, että vaikka joka päivä syödään samoilta jakkaroilta ja ollaan samat vihreät vaatteet päällä, homma ei ala puuduttaa. Vaihtelua ei oikeastaan tarvitse niin paljon kuin kuvittelee tarvitsevansa ja vaatteiden osalta on jopa ihan tervettä oppia perustamaan identiteettinsä muuhun kuin brändeihin, vaikka sellaisiin asioihin kuin luonteeseen tai minkä tekemisestä nauttii (ja oppii muuten nauttimaan aika rutkasti enemmän kun välillä joutuu tekemään sellaista, josta nauttii jonkin verran vähemmän).

Inttiä käyvä ei millään tavalla herroiksi elä. Nyt kun ryhdyin kaikelle luomaan niin älyttömän suuria merkityksiä, niin luonpa tällekin: kun elää täysin muiden käskyjen alaisena, eikä nurisemiselle ole sijaa, oppii, ettei sitä oikeastaan ole millään muotoa kovin tärkeä. Ketään ei oikeasti kovinkaan paljon kiinnosta mitä teet, miten elät tai tuleeko unelmistasi yhtään mitään. Ja mikä tässä oli positiivista? Vapaus. Jälleen, asiat osaa ottaa rennommin, voi tehdä juuri sitä mitä haluaa ja yrittää mitä vain, koska epäonnistuminenkaan ei ole suurensuuri asia. En päässyt rukkiin. Vaikka halusin. Ketä kiinnostaa? Ehkä minua, mutta toisaalta ketään ei kiinnosta että minua kiinnostaa, ja koska 0,9999999… = 1 – ketään ei kiinnosta. Opinpahan ainakin perustamaan itsetuntoni muuhun kuin valtion pistesysteemin mielipiteeseen minusta. Ylipäätään tekee kaikille hyvää ottaa tauko ”sinä ansaitset juuri sitä mitä sinä haluat”-, ”sinun on saavutettava juuri ne suuret suuruudet jotka sinä haluat saavuttaa”-, ”sinulle on tarjolla loputtomasti halpaa kulutuskivaa, josta voit valita juuri sen mitä sinä haluat” -maailmasta. Sinä, sinä, sinä. Antaa itsekeskeisen pullamössön valua rattaista pois.

Elämään mitättömänä järjestelmän osana kuuluu luonnollisesti myös se, ettei kaikesta aina tiedä niin paljon kuin haluaisi. Epävarmuus. Sen kanssa oppii elämään, osaa rentoutua vaikka ei tiedä mitä kymmenen minuutin kuluttua tekee. Sen verran olen kokenut että voin luottamuksella sanoa, että kaikesta selviää, helpommin tai hammasta purren. Kaikesta selviää.

Nyt kun näitä elämänoppeja keräilin, kyse taitaa olla jonkinlaisista elämän paskan sietämisen taidon palasista. Yhtä asiaa ei kuitenkaan tarvitse sietää. Yksinäisyyttä. Yksin et nimittäin ole mitään, mitä tahansa teetkin. Kaupunkisodassa sooloilija mitä todennäköisimmin ellei varmasti ammutaan seulaksi, ja loru on lopussa.

Mistä aasinsiltana…

Mitä olisi intistä puhuminen ilman puhetta kuolemasta?

Paikassa, jonka tarkoituksena on mahdollisimman tehokkaaksi tappajaksi kouluttaminen, tulee väkisinkin ajateltua elämää ja kuolemaa hieman tavanomaista enemmän. Ainakin omalla kohdallani riittää jo paukuilla sotiminen kuvittelemaan, millaista olisi olla samassa tilanteessa kovat piipussa. Varsinkin ”kuolemisesta” mutta myös ihan vaan tilanteessa olemisesta ymmärtää, miten hauras ja väliaikainen ihminen on. Aika pieni metallin palanen riittää ihmisen tappamaan ja on aika hienoa, että on edelleen ehjä ja toimiva tapaus – eikä kukaan edes yritä muuttaa asian laitaa. Se, ettei kranaatit katso keiden tai minkä tasoisten tappelijoiden päälle putoaa, puolestaan muistuttaa siitä, miten merkityksettömiä olemme yksilöinä mutta miten merkityksellisiä isona porukkana ja miten yhden poistuminen ei ehkä olekaan niin kovin suuri – tai edes merkityksellinen asia. Ei siitä elämästä mitään tule jos kuolemaa pelkää.

Tavallaan ymmärrän sodan viehätyksen. Se on kansojen välinen äärimmäinen voimankoetus eikä mitään koe niin vahvasti kuin sitä, että taistelee hengestään. Toivon kuitenkin kaikkien ymmärtävän ihan perustelemattakin, että tappamisessa ei ole mitään viehättävää, eikä sitä tarvitsisi lähteä kokeilemaan vaikka asioista päättävät alkavat vähitellen kaikki olla koko elämänsä rauhan aikaa eläneitä ihmisiä. Kai tämänkin osalta tekee inttisysteemit ihan hyvää kun useimmilla on joku tuttu hommiin lähdössä jos olisi tarvis – on vähän enemmän järkeä kädessä vihapuheiden levittämisessä ja kaiken maailman äärijengeihin liittymisissä ja sitä rataa.

Siinä niitä, nää on näitä. Voi olla, että yritän vain keksiä suurempia tarkoituksia kaikelle, jotta selviän tästä skeidasta ja luulen, että olen oikeasti tehnyt viisaita elämänvalintoja. Ei kai tuolla(kaan) väliä ole, asioiden oppiminen elämässä on aina ihan hyvästä, puhumattakaan siitä, että meno on näin merkityksellisemmän tuntuista.

Sillä ketä haittaa, vaikka tekisinkin kuvittelemalla elämästäni merkityksellisempää?

Ei minua ainakaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: