Itkisitkö onnesta?

Nyt kun uusi vuosi taas kurkkii kulman takana tuntuu olevan otollinen aika tarinoida hieman selfhelppimäiseen suuntaan kallistuvat tarnoinnit siitä, miten kaikkeen uuteen vuoteen liittyvään elämässäonnistumispohdiskeluun oikein pitäisi suhtautua. Kyseessä ei ole sentään mikään tee nämä viisi juttua ja saavutat täydellisen onnen -homma, enemmänkin juttua siitä, mistä oikeastaan tietää miten hyvin pyyhkii tai onko pyyhkimisessä kehittynyt. Helposti nimittäin päätyy määrittelemään omaa elämässä onnistumista vertailemalla muihin suurin piirtein samassa elämäntilanteessa oleviin, mutta ”samanlaisessa tilanteessa oleviin” vertailemiseen liittyy niin paljon ongelmia, ettei tähän tekstiin oikein mitään muuta mahdukaan.

Jos nyt ihan alkajaisiksi muistettaisiin sellainen asia, että jo geenit määrittää aika isolta osalta sen, millaiset lähtökohdat saa kaikenlaiseen tekemiseen. Toiselle on siunautunut mieletön ÄO, toiselle nopeat lihassolut, ja kun nämä kaksi laitetaan samalle viivalle joko radalla tai kokeessa on ero ymmärrettävä, eikä tästä kannata kenenkään itseään sen kummemmin soimata. Töitä tekemällä luonnollisesti kehittyy, mutta tietyn tason saavuttaakseen on huonompigeenisten tehtävä valtavasti enemmän töitä. Kaikkein selkeiten perimän vaikutus näkyy ulkonäössä, joten siihen liittyvässä vertailussa on kaikkein vähiten järkeä. Ainoa asia, jonka ulkonäön eteen voi tehdä on se, että hyväksyy sen sellaisenaan ja kantaa sen ylpeydellä; mikään ei näytä paremmalta kuin itsevarmuus.

Geenienkin määräysvalta elämäntapaan ja kykyihin kalpenee, kun sitä verrataan siihen, miten suuri vaikutus kasvuympäristöllä ja aiemmilla kokemuksilla on itse kunkin mahdollisuuuksiin elämässä. En minäkään kirjoittaisi, ellei perheessäni olisi aina luettu, mutta toisaalta urheilulle ei asetettu valtaisaa arvoa, mikä aiheutti myöhemmin hankaluuksia. Halusin nimittäin vuosikaudet salaa huippu-urheilijaksi, oikeastaan missä lajissa vain, kunhan vain olisin maailman paras, mutta faktaa on, että se on melko lailla mahdotonta ellei pirpanana pakoteta harjoittelemaan. Myöhemmin kuitenkin osoittautui ettei huippu-urheilijuus edes oikeastaan sovi yhteen hyvinvointikäsitysteni saati isompien unelmieni kanssa, mutta, yhtä kaikki, tiukka paikka tämä oli myöntää.

Ylipäätään ihmisen elämässä sellaisilla asioilla, joihin ei mitenkään voi vaikuttaa, on valtavasti vaikutusvaltaa. Esimerkiksi se, monesko sisarus sattuu perheessä olemaan vaikuttaa ratkaisevasti käsitykseen itsestä ja omista rooleista. Minua nuorimmuus opetti pärjämään: elämä kahden ihmisen kanssa, jotka ottivat ilon irti kaikesta, missä ikinä mitenkään mokasin, pakotti pitämään huolen, ettei heille ikinä tulisi mitään, minkä vuoksi voisivat surkeuttani naureskella. Tuloksena, no, pärjään ihan hyvin. Toisaalta, koska nuorin on aina eniten pihalla, sekä koulussa että naapurustossa pienimpänä eläminen tatuoi minuun sen uskomuksen, että olen jotenkin lähtökohtaisesti huonompi kuin muut. Vaikka järjellä ymmärrän tuon epätodeksi, minun on edelleen hienoja asioita kokiessani vakuuteltava itselleni, että todella ansaitsen sen hyvän, jonka olen saanut.

Kun mennään riittävän pitkälle tutkimaan ihmistä, oikeastaan niin iso osa kaikesta mitä meissä on, niin moraali, arvot kuin ajatuksetkin on niin suurilta osin peräisin muualta, että vaikutusvalta omaan elämään on olematon. Nykyinen tiedeyhteisö uskoo jopa, ettei sitä ole lainkaan; tieteen dogman mukaan ihminen on orgaaninen algoritmi, ottaa siis vastaan tietoa ympäristöstään ja reagoi siihen passiivisesti koodinsa mukaan. Tältä osin en usko tieteeseen, vaan erääseen toiseen neurologian teoriaan, joka kaivautuu aivoihin hieman tarkemmin. (Näistä algoritmeihin ja aivoihin kaivautumisista voitte syyttää perhetaustaani; meillä luettiin ja niin tein minäkin. Ja opin jonkin verran.) Tämän teorian mukaan aivot toimii täysin rationaalisesti, kemiallisina reaktioina, mutta viimeisessä tiedon prosessoinnin vaiheessa ennen reagointia on tarkalleen sekunninneljänneksen mittainen rako, jossa reaktiota ei määritä mikään ulkoisesti mitattavissa oleva asia. Tässä tuntuu siis piilevän kaikki vapaus joka meillä on muuttaa mitään. Eli: niin suuri osa kaikesta on ulkoisten asioiden määrittämää ja mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään ovat niin minimaalisen pienet, että elämänmenon vertailu muihin on suurin piirtein yhtä fiksua kuin jos ahvenella olisi paska fiilis siitä, että lentää huonommin kuin lokki.

Jos joku tässä maailmassa on edelleen sitä mieltä, että hänellä on täysin validi syy tuntea kateutta siitä, että naapurin Pekalla on kiiltävämmät hiukset, vielä yksi asia vertailemisesta olisi muistettava. Toista ihmistä on nimittäin mahdotonta tuntea niin hyvin, että tietäisi todella, millaista olisi olla hän. Nykyajan luonteeseen kuuluu, että onnellisuus on vaikeaa mutta sen feikkaaminen on äärimmäisen helppoa. Kukin voi itse miettiä, miten helppoa vaikka omien somekanavien perusteella olisi päätellä yhtään mitään. Toki minun kohdalla nämä kirjoitushommat vievät päättelymahdollisuudet vähän eri leveleille (tai veisi jos jaksaisin kunnolla kirjottaa :)), mutta jos näin ei olisi, somejeni tuntijan olisi suurin piirtein yhtä helppoa päätellä millaista on olla minä kuin olisi arvata mikä ruokalaji on kyseessä, kun tietää, että sen tekoon tarvitaan lusikka.

Jos muihin vertailu kerran on näin mahdotonta ja hyödytöntä, mistä sitten pitäisi tietää, miten hyvin pärjää? Onhan omien tekemisten tutkaileminen ihan tervettä;  silloin huomaa nopeammin, jos on tehnyt tai tekemässä jotain tyhmää tai muuten vaan menossa metsään jonkin asian suhteen. Unohtamatta sitäkään, että jos kaiken reflektoinnin lopettaisi, jäisi paitsi kaikesta siitä tyytyväisyyden tunteesta, jota elämässä eteenpäin meneminen tuottaa.

Oman elämän tutkiskelu vaatii kuitenkin väistämättä vertailua, eihän ylipäätään minkään arvioiminen onnistu ilman jonkinlaista vertailukohtaa. Yhden asian vertailuun liittyvät kysymykset kun tuppaavat olemaan yhtä fiksuja kuin vastaukset kysymykseen ”Mitä eroa on krokotiililla?” (Sitä vihreämpi mitä ui 🙂 )

Tämän takia ei siis myöskään vanha klisee ”vertaile vain itseesi” toimi. Ratkaisuni tähän on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että pyrin vertailemaan itseäni vain siihen, mitä olin menneisyydessä, mutta nimenomaan sillä ajatuksella, että minä ja menneisyyden minä olemme eri ihmisiä. Tarkemmin ajatellen näin onkin: koska kaikki ihmisessä oleva aine vaihtuu uudeksi vuoden kuluessa, teoriassa ihmisessä ei enää vuoden kuluttua ole aiemmasta itsestään mitään jäljellä. Kyseessä on siis käytännöllisesti katsoen kaksi eri ihmistä vain sillä erotuksella, että lähtökohdat ovat samat, mikä tuo vertailemiselle mieltä.

Siis, kun uusi vuosi iskee päälle ja ajatukset siirtyvät väistämättä miettimään, miten hyvä vuosi oli ja miten seuraavasta voisi tehdä vielä paremman, rakentavimpia asioita keksii, kun asioita miettii menneisyyden itsen kautta:

Itkisikö menneisyyden sinä kateudesta jos tietäisi, miten elät nyt, tai onnesta, kun saisi tietää nykyisen elämäsi olevan väistämättä hänen edessään?

Tämähän ei ole kyllä-ei-kysymys, omallakin kohdallani menneisyyden minä olisi hihkunut innosta monien asioiden suhteen, kun taas toisten suhteen olen ihan tyytyväinen, ettei pikkuminä niitä tiedä. Toisaalta, niin kuin jälkeenpäin huomaa, huonommillakin asioilla on usein ollut huomaamattomia, hyviä seurauksia. Tällä tavalla kaikki tavallaan hyppää perspektiiviin ja on ihanan selkeää nähdä, missä on menossa.

Sama ajattelutapa sopii toki tulevankin miettimiseen; mitä asioita tekisi tai millaista elämää eläisi tulevaisuuden sinä, mikä saisi vuorostaan sinut itkemään onnesta? Tämän kysymyksen vastaukset tuskin ovat sellaisia, joiden toteuttamisen voi aloittaa heti tammikuun ensimmäisenä päivänä. Päinvastoin, vastaukset tarjoavat suunnan, ideaalin jota kohti lähteä eteenpäin. Onhan vaikutusvaltamme omaan elämäntilanteeseen lopulta, edellä todetun takia, varsin rajattua, joten tammikuisen ”elämäntaparemontin” sijasta parempi on on ryhtyä ottamaan minimaalisista sekunninneljänneksistämme hyödyn irti ja niiden avulla viemään vähitellen asioita parempaan suuntaan. Pieni bonus tässä on myös se, että unelmoimalla pienistä elämäntavan muutoksista tai saavutuksista voi alkavan vuoden aikana toistuvasti huomata, että elää unelmaansa, vaikka unelma olisi vain valkoisen joogamaton omistaminen.

Loppuun on vielä myönnettävä, ettei kukaan varmasti ikinä pääse täysin irti muihin vertailusta ja että maailmasta löytyy aina joku, joka elää unelmaasi. Jospa tämä pieni tosiasioiden tunnustaminen kuitenkin muistuttaisi, miten mahdotonta muihin vertaileminen lopulta on, niin ehkä ensi vuonna kaikki epätoivon hetkinä iskevät ajatukset muiden paremmuudesta voisi hylätä yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. Monesti yksinkertaisesti lähtökohtamme tekevät joissain asioissa menestymisen jonkun muun tasolla mahdottomaksi, mutta toisaalta, juuri omat lähtökohtamme ovat ne, jotka kannattaa tunnistaa ja joiden kautta voi lähteä kehittämään asioita, joista muut voivat puolestaan yrittää olla olematta kateellisia.

Loistavaa uutta vuotta !!

 

 

Mainokset

One thought on “Itkisitkö onnesta?

Add yours

  1. Odottavan aika on pitkä, kun näitä kirjoituksia tulee tähän blogiisi kovin harvoin. Mutta kirjoitat niin hyvin, että kannatti odottaa! Teksti herätti ajatuksia ja myös nauratti sopivissa kohdissa 🙂 Jatka samaan tyyliin!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: