Akemuija!

Tänään tarjolla: 347 aamun edestä ajattelua yhteen tiivistettynä, eli viimeinen sanani sotahommista, keväällä aloitettuna, klassisen myöhässä viimeisteltynä. Komppaan Halla-ahoa, kutsun itseäni tilannetajuttomaksi ja tarjoan kaikkeen kaikenkattavan, yksinkertaisuudessaan täydellisen ratkaisun. Ota mukava asento ja avoin mieli, yritin pitää tulkinnanvaraisuuden vähällä mutta jos joku jotain loukkaantumisen aihetta keksii, pahoittelen, asioiden ilmaisu on yllättävän vaikeaa. Minulle ei mistään pahaa makua jäänyt.

Kivaa olla tämmönen pikkuvaikuttaja jota kukaan ei oikeasti kuuntele. Voi ehdottaa hurjia juttuja. Tai siis hyviä.

……..

Tässä on viimeinen sanaseni (tai viimeiset tuhat) varusmiespalveluksesta. Tämä ei ole ex-inttinaisen itsetuntoni romahti -tarina, vaan enemmänkin yleistä jauhamista naisista intissä ja intistä yleensä. Kuluneen vuoden perusteella voin sanoa ymmärtäväni, miksi syrjinnän määrä on mikä on, miksi naisiin kohdistuvat odotukset ovat matalalla ja loukkaantumiset korkealla, miksi asioista ei juuri tiedoteta saati keskustella, sekä miksi pääesikunnan suhtautuminen lisääntyneeseen naisten hakeutumiseen varusmiespalvelukseen on seuraava:

Pääesikunnan mielestä naisten pakollinen osallistuminen kutsuntoihin voisi johtaa naisten ”hallitsemattomasti lisääntyvään haluun suorittaa vapaaehtoinen asepalvelus” -Aamulehti 6.2.2017

Varusmiespalvelus ei kestä kriittistä tarkastelua. Systeemi nykyisellään on niin ilmiselvästi nykyihmisten arvomaailmaa vastaan, mutta toisaalta kaikessa epätasa-arvoisuudessaan varsin toimiva, ja vielä niin monelle niin tärkeä osa niin omaa historiaa kuin kansallista identiteettiä, että muutoksiin voi odottaa, no, voimakkaita reaktioita. Koko keskustelu aiheeseen liittyen on lähes vain edellä kuvattuja kauhutarinoita, tai harvoja huonoja kehitysehdotuksia, joten heitän soppaan vähän jotain muuta, jo vaihtelunkin vuoksi.

Aloitellaan syrjintäkeskustelusta.

Omalta kohdaltani voin sanoa, ettei minua tai muita yksikköni naisia ainakaan omien havaintojeni perusteella syrjitty, jätetty valitsematta tiettyihin paikkoihin vain naiseuden takia tai jätetty ulos porukasta. Ainoa, mikä tämän suhteen häiritsi, oli se, että monilta tuli ”no, jokos sinua kiusataan siellä armeijassa”. -tyyppistä kommenttia Se miten pärjäät siellä isojen pahojen inttijäbien seassa -mentaliteetti vain risoi, niin kuin naisten pärjääminen olisi miehistä kiinni. Tietysti kun nykyisellään monet lähtevät armeijaan ”mähisemään äijäporukalla”, välillä huomasi selkeästi, ettei joihinkin porukoihin päässyt mukaan, mutta tämä ei riipu instituutiosta, vaan yksittäisten ihmisten asenteista. Tosiasia on, että syrjintää tapahtui jopa yllättävän vähän; olenhan junnuna, tilannetajuttomana ituhippifillaribloggerina suunnilleen yhtä helppo kiusattava kuin rillipäinen rehtorinpoika kansakoulussa (sori iskä :))

Valehtelisin kuitenkin jos sanoisin, että lähtökohdat olisivat olleet samat. Huonompaa meistä odotettiin, ehkä aiempien naisten suoriutumisen, ehkä yleisten ennakkoluulojen vuoksi. Ainakin AUK:n kouluttajat saattoivat kokea naisten määrän kaupunkijääkärilinjalla jonkinlaiseksi uhanksi krihajumalan imagolleen. Ei tuo suhtautumisessa näkynyt, mutta jotenkin tuntui koko ajan ettei meitä, no, niin sanotusti pidetty juuri minään. Sama näkyi keväällä kaupunkijääkärin kuntotesteissä, kun suoriuduttuani melko helpoista vaatimuksista (vaikein rasti 5 leukaa) otettiin jotenkin älyttömän kovana vetona, ja tupakavereiden osalta läpipääsyä jopa epäiltiin. (”ai fyysisetkin läpäisit?”).

Näin siis pääkaupunkiseudulla. Maakunnissa eletään varmasti vielä etelästä nähden mielipiteiden puolesta menneisyydessä, eli rankempaa vähättelyä ilmenee, varmasti, ihan vain kulttuurin vuoksi.

Ongelma ei siis ole puolustusvoimat, vaan ihmisten oletukset naisia kohtan ylipäätään. Ennen kuin asiat voivat siis edes lähteä parempaan suuntaan, pitäisi koko käsitys naisista, yhteiskunnan tapa kasvattaa naisia, muuttua. Tyttöjäkin olisi siis kasvatettava tavalla, joka antaa pohjaa armeija käymisen kaltaisille asioille tulevaisuudessa. En voinut olla huomaamatta talven alokkaiden opetellessa käsikranaatin heittoa, että kaikki naiset miehistä poiketen heittivät tavalla, joka pesäpallon valmentajakoulutuksissa aikanaan esitettiin viisivuotiaan liikemallina. Tytöt tekevät piruetteja kun pojat pelaavat lätkää, rasavilli pikkutyttö hiljennetään pianon ääreen. Vanha juttu.

Tiivistän seuraavassa kaiken keskustelun naisten asepalveluksesta yhteen lauseeseen. Jonkin verran olen juttuja seurannut ja surullisen yksipuoliseksihan niitä voisi sanoa. Tuo lause on seuraavanlainen: Naiset jäävät fyysisen jaksamisensa puolesta lähes poikkeuksetta jälkeen, mutta he ovat niin sisukkaita ja motivoituneita, ettei asia ole ongelma ja jokainen kritiikki jälkeen jäämistä kohtaan on tasa-arvon loukkaus. Sisukkuuden perusteluksi perään annetaan muutama hieno tilasto naisten osuudesta johtajakoulutuksessa.

Faktaa on, että naiset ovat varsinkin iskevien osien joukkoihin heikompaa ainesta; tuskin kukaan voi kieltää, että keskivertonainen on keskivertomiestä niin lyhyempi, kuin heikompi. Ajatusleikki: kaupunkijääkärin taisteluvarustus painaa kolmisen kymmentä kiloa. Lisäksi kannossa on vähän kaikkea muutakin niin, että usein painoa kertyy 40-50 kg. Ylipäätään nyyh naisia kiusataan -kirjan ”Häiriö! Nainen intissä” mukaan yleinen rasitustaso naisella samassa suorituksessa on keskimäärin 30% korkeampi. Jokainen esimerkiksi taannoisen ryhmätaitokilpailun kokenut äijähenkilö voi kuvitella, miltä sama olisi tuntunut, kun painoa olisi ollut kannossa 36 – 65 kg, leukoja vedelty 26 kg:lla, kokonaismatka olisi ollut 70 km:n sijasta 90 km ja koko muuta ryhmää olisi rasitettu 30% vähemmän, olisivat siis tehneet tutkinnon sellaisena kuin se oli – ja painaneet eteenpäin vastaavalla vauhdilla.

Saatko kiinni? Vähän niin kuin Heurekassa on se kokeile, miltä tuntuu olla lapsi ruokapöydässä -megapöytä. Kokeile, miltä tuntuu olla nainen intissä. Se vaatii, ihan yleisen todellisuuden tosiasioiden vuoksi naisilta hieman enemmän. Tarkoitus ei ole surkutella, vaan havainnollistaa, koska faktojen kieltäminen johtaa naisiin, jotka pääsevät kykyihinsä nähden liian kovaan koulutukseen, eivät jaksa kantaa varusteitaan, sluibailevat harjoituksia, ja jäävät tämän vuoksi, syystäkin ulos porukasta, ja samalla luovat ennakkoluuloja jokaista inttiin menevää naista kohtaan.

Vielä yksi discleimeri:

On fyysisiltä lähtökohdiltaan erilaisia naisia, niin kuin miehiäkin, eli tuo 30% ei varmasti suurimmassa osassa tapauksia päde. Pätevä se on kuitenkin keskiarvona.

Ja lisää kissoja pöydälle!

Kaikkien ituhippipyöräilijöiden idoli Jussi Halla-aho on tiivistänyt asian ydintä omalla haistattelevalla tyylillään, mutta yllättävän osuvasti: ”Tasa-arvolla ei tätä maata puolusteta. Ei pidä sekoittaa maanpuolustusta ja tasa-arvoa keskenään. Tasa-arvo on kannatettava asia, mutta on tärkeää, että meillä on mahdollisimman tehokas puolustus, jossa jokaiselle kyllä löytyy tehtävä.” Puolustusvoimien tehtävistä tärkein on tuottaa valtiolle riittävä kyky puolustaa itseään ulkoisia uhkia vastaan mahdollisimman kustannustehokkaasti, ei kehittää naisten itsetuntoa. Järjestelmää ei siis tule kehittää tasa-arvon, vaan maanpuolustuksen ehdoilla, eivätkä nämä kaksi edes sodi keskenään. Ainoa asia, joka on tämän onnellisen lopun edessä, ovat inttinaiset ja heidän ylpeytensä. Se on nieltävä.

Naisten on siis hyväksyttävä, että korkeaan asemaan pääsy, mitä moni tavoittelee, yksinkertaisesti vaatii enemmän. Että armeija käydään ensisijaisesti puolustuksen turvaamisen, ei oman CV:n kartuttamisen vuoksi.

Vielä toinen discleimeri ennen lupaamaani täydellistä ratkaisua: ei, en pidä itseäni sotaa saati tappamista kannattavana supermilitaristina. Silti kannatan sitä, että demokraattiset, toimivat oikeusvaltiot pitävät puolustuksestaan huolta niin kauan, kuin sitä tarvitaan demokraattisten oikeusvaltioiden säilyttämiseksi. Ihan vain että niitä olisi tulevaisuudessakin.

nyt sitä ratkaisua…

Koska minulla todellakin on täysi tietämys koko asevelvollisuusjärjestelmästä, täydet valtuudet määrittää sen tulevaisuus, tai vähintään koska olen oman blogini herra, voin antaa ongelmaryppääseen yhden täydellisen, yhteen sanaan tiivistyvän, täydellisen ratkaisun:

Norja.

Ihana Norja! Siis Norjan asevelvollisuusjärjestelmä, joka on omissa silmissäni kasvanut suosiotaan jokaisen vmtl:lillä täytetyn vahvarilapun tai ihan vaan kiinnostuksen puutteen takia epäonnistuneen suorituksen nähtyäni. Lyhyesti tiiviisti siellä on käytössä koko ikäluokan laajuiset kutsunnat, josta palvelukseen määrätään kykenevin ja halukkain osa ikäluokasta. Siis niin kuin palveluksen aikaiset koulutusvalinnat.

Olennaisesti tähän kuuluisi myös yhtäläiset kuntovaatimukset naisille ja miehille; pv:n varsinainen tehtävä mielessä valinnat tehtäisiin vaatimusten, ei sukupuolen ehdoilla. Nykyinen, erilainen kuntopisteytys nimittäin suurilta osin johtaa tilanteisiin, jossa naiset päätyvät heille liian rasittaviin tehtäviin, hajottavat paikkansa ja päätyvät kestovemuleiksi ja halveksinnan kohteiksi. Muutama nopea kysymys aiemmasta elämästä myös veisi pitkälle valintaa tehdessä, motivaatio ja rasitukseen tottuminen ennustaa palveluksessa pärjäämistä pitkälle. Minustakin kun olisi tiedetty, että viikottainen liikuntamäärä on helposti pari- kolmekymmentä tuntia ja suhtautumiseni kehonhuoltoon lievän fanaattinen, ei olisi ihme, että selvisin vammoitta.

Mitäs tuo ihana sana ratkaisisi? Ensinnäkin, naisia olisi enemmän eli naisten asema perusyksiköiden loputtomana juorulähteenä loppuisi ja keskittyminen siirtyisi enemmän asiaan, ja koko kulttuuri olisi varmasti asiallisempi. Naiset tulisivat paremmin osaksi porukkaa, naiseuts ei olisi samalla tavalla ensisijaisesti määrittelevä asia. Yhteistupia en kuitenkaan kannata, sillä valitettavasti nuorten joukosta löytyy yhä sellaisilla asenteilla varustettua porukkaa, että heitä olisi tuvan naisten syytäkin pelätä. Naisten tupia olisi kuitenkin yleisen palveluksen systeemissä enemmän, jolloin ne voitaisiin sijoittaa omien joukkueiden muiden tupien viereen.

Valikoituva aines olisi parempaa, kun valinta tehtäisiin koko ikäluokasta; keskimääräisestä heikommuudesta huolimatta monet naiset ovat hyväkuntoisia, ja muutenkin eri tavoin eri tehtäviin soveltuvampia kuin monet miehet. Lisäksi, luonnollisesti, järjestelmä olisi reilu, kun samat säännöt koskisivat kaikkia sukupuolesta riippumatta. Miehillekin armeijan käyminen saisi lisäarvoa, kun sen suorittaa suhteessa harvempi mies: se olisi myöhemmin samanlainen sitkeyden ja luonteenlaadun osoitus kuin se on nykyään naisille.

Yleisen palveluksen systeemi muuttaisi laajemmin myös sitä, mitä tarkoittaa olla tietyn sukupuolen edustaja Suomessa. Miehen ei tarvitsisi täyttää hyvän sotaäijän piirteitä; nykyisellään armeijassa tehdään perinteisen ihannoitavan miehen kuvaan sopimattomalle harvinaisen selväksi, että hän on alempiarvoinen ihmisolento. Tietynlaisille ihmisille armeijalla ei yksinkertaisesti ole annettavaa, eikä tarvitsekaan olla, ja näin vuoteni aikana aivan liian monia, jotka kokivat elävänsä kuin pakkotyöleirillä. Ilman sukupuolittunutta armeijaa voisi olla sotamuidu, ituhippihomo, pasifisti, sohvaperunaäijä, tai ihan mikä tahansa, kärsimättä oletuksiin sopimattomuudesta.

Unisexarmeijaa voisi sanoa kansanarmeijaksi. Instituutioksi, josta voisi olla suomalaisena ylpeä, jonka käymisestä voisi olla ylpeä; ei seksismin viimeiseksi saarekkeeksi, josta ei edes sen latautuneisuuden vuoksi viitsi juuri keskustella.

Näistä yhteen juttuun liian monista asioista ihan kaikista viimeinen ja tärkein on se fakta, että intti muuttaa ihmistä. Huomasi sen tai ei, välitti siitä tai ei. Naisia erityisesti, sillä maailma siellä eroaa normaalista vielä hieman enemmän. Noista kirjoittelin jo aiemmin, ja voi jopa olla, että armeijan käyminen kasvattaa miehiä suhteessa enemmän positiiviseen suuntaan tavalla, joka johtaa osaltaan esimerkiksi nykyiseen palkkatasa-arvon kehitykseen.

Niin olisi armeijalla naisille paljon annettavaa, ja naisilla armeijalle. Sitä kun tällainen pikkuvaikuttaja on ei voi muuta kun seurata kehitystä; myllerryshän on jo lähtenyt käyntiin. Sen vain sanon, että jos naiset johonkin parin kuukauden heikompien ihmisolentojen mukapalvelukseen laitetaan, meikä repii pelihousunsa.

Mainokset

Ja orava pyörii pyörii pyörii pyörii pyörii…

Menen töihin ja jumppaan, ja lauantaisaunaan.

Se on kauheeta.

Toverit, Maija Vilkkumaan Bonnie & Clyde, yksi monista päivän aihetta käsittelevistä biiseistä.

Ja biisejä on ehkä syystäkin monta.

Elämäni on viimeiset kahdeksan viikkoa ollut suunnilleen seuraavanlaista: maanantaista perjantaihin olen matkustanut Espoon nukkumalähiöstä Helsingin keskustaan, istunut toimistossa kahdeksan tuntia, sen jälkeen metroillut taas muiden toimistoihmisten sekaan salille, sieltä kotiin syömään, nukkumaan, ja aloittamaan taas alusta. Silloin tällöin nähnyt kavereita, ehkä heittänyt kesäreissun tai parikin, mutta suurimmaksi osaksi vain: metroa, toimistoa, ruokakauppaa, toimistoa, salia. Elin tetsari päällä jyystäneen intti-itseni unelmaa, täydellisen rutinoitunutta, fyysisesti helppoa duunilaiffia.

Kun asiaa oikein tarkastelee, menossa oli aika paljon piirteitä, jotka tekivät elämästäni aika lailla keskiverron pääkaupunkiseutulaisihmisen elämää. Toimistoduuni, tuoli, läppäri. Reenaaminen ihan pään kasassa pitimiksi. 45 minuutin työmatka. Liikaa istumista, ruutua ja somea. Viikonlopun odotusta. Meno oli niin standardia, että uskon jopa voivani tehdä jotain päätelmiä siitä, millaista on olla töissäkäyvä aikuinen, sellainen valmistunut, 25+. Tämä oli toimistovision ajatus, kokeilla ennen opiskelua, minne opiskelu yleensä vie. Fiksua? Ainakin omasta mielestäni.

Monella tapaa elämäni oli kuitenkin keskivertotoimistoihmistä helpompaa: oli kesä, vältyin siis kaamosmasennuksilta. Selkäni ei ole kipeä. Juurikaan ei ollut velvollisuuksia: elätettäviä lapsia saati vanhuuttaan haperoituvia vanhempia tai asuntolainoja tai huollettavaa autoa tai asumiskuntoisena pidettävää kesämökkiä, karistettavia lisäkiloja, ylimääräistä kamaa, ym, ym, ym. Harmaudelle oli jatkuvasti näkyvissä loppu. Eipä kummemmin tyyppisuomalaista työstressiäkään ollut, en kun vain ole ressailijatyyppiä. Toisaalta standarditoimistoilijalla ehkä on duunarityöntekijää miellyttävämmät hommat. Tämän lähemmäs standardeinta standardia en kuitenkaan päässyt, näillä siis mennään.

Mikäli haluat virittäytyä tunnelmaan vielä lisää ennen kuin pistän tiskiin elämää suuremmat havaintoni, kurkkaa tämä teksti, jonka eräänä toimistopäivänä lounastauon somelagilla löysin:

”This Is Water”

Setti on monimutkainen, menee yli 99% nykyihmisten keskittymiskyvyn (myös omani), eikä ihan täysin suomalaistyöihmisen todellisuutta vastaa, mutta sisältää pari olennaisuutta. Ensimmäinen kappale, jonka lainasin alle, sisältää jo suuren osan ajatuksesta:

There are these two young fish swimming along and they happen to meet an older fish swimming the other way, who nods at them and says “Morning, boys. How’s the water?” And the two young fish swim on for a bit, and then eventually one of them looks over at the other and goes “What the hell is water?”

Tämä on siis sitä kalojen vettä, asiaa, josta suurin elämästä koostuu, mutta joka on niin tässä, niin lähellä koko ajan, ettei sitä edes huomaa. Suuremmitta jaaritteluitta, nyt niitä fiiliksiä.

Aloittakaamme erittäin yksinkertaisesta aikalaskelmasta. Normaalityöelämässä tunteja toimistolla kertyy 8×5 viikkoon. Matkoineen, stadissa suunnilleen 45 minuuttia suuntaansa, ellei osalla pidempäänkin, työpäivä lohkaisee päivästä 9,5 tuntia. 8 tuntia jos nukkuu, noin tunnin aamu- ja iltatoimet pitää, kasassa on jo 19,5 tuntia. Salilla käynti, tai mikä vain liikunta päälle. 21,5 tuntia. Päivittäin kaikenlaisia arkielämän ylläpitoa kertyy vähintään tunnin verran. 22,5. Optimistisestikin laskien arkipäivään jää puolitoista tuntia aikaa tehdä mitä vain, mutta koska kaikki tuppaa hieman venymään, käytännössä tuo hetki ei koskaan toteudu.

Ja pääsemme jo pureutumaan ensimmäisiin ongelmiin. Kohtalaisen yleisen ajattelun mukaan hyvä arkielämä koostuu 1/3 työstä, ja yhtä suuresta määrästä lepoa, ja vapaa-aikaa. Käytännössä toimistosuomalaisen kahdeksan tunnin päivittäinen ”vapaa” kuluu tuolissa istumisen tasapainottamiseen, matkustamiseen sekä työnomaiseen arkisysteemien ylläpitoon. Saman huomasin omassa, väljässä toimistorytmissäni. Kun aika loppui vuorokaudessa aina kesken, missään välissä ei ehtinyt pysähtyä, ajatella mitä kummaa oikein tapahtuu, eli sitä päätyi elämään kuin putkessa, päivästä toiseen.

Tässä päästän vertaukseen, joka voi syntyä vain Onnibussissa 4,5 desilitran takeawaykahvin jälkeen. Katselin eräänä toimistoputken kesäreissupäivänä Silja Serenaden sohvilla CrossFit Gameseja, lajia, jossa porukka pistettiin juoksemaan painoreppu selässä. Eräänlainen voiton hetki oli katsella pehmeältä penkiltä välistä etääntyvää Santahaminan Radioniemen mastoa, välillä kerrankin sitä, miten joku muu laitetaan juoksemaan kilometrikaupalla parikymmentä kiloa päällä. Varsinainen juttu oli kuitenkin kisastudion heittämä tekniikkaknoppi: väsyessään kisaajat painuvat helposti kumaraan, katsovat varpaitaan, ja askel muuttuu laahaavammaksi. Tämä on epätaloudellisempi asento, ja meno muuttuu entistä raskaammaksi. Ihanteellista olisi siis mennä hieman kevyempään tahtiin, ja pitää pää pystyssä, katsoa eteenpäin. Eikö tämä tavallaan toimistoelämäänkin päde; jos arki olisi sen verran helpompaa, olisi aikaa välillä hengähtää ja kunnolla ajatella muuta kuin aivan juuri siinä päivässä relevantteja asioita, kaikki helpottuisi. Olisin minäkin saanut kirjoiteltua, funtsittua, eikä inttijuttu Akemuija edelleen lojuisi luonnoksissa. Saatko kiinni? Ehkä? Osin?

Vielä (todella lyhyesti, lupaan) intistä. Siellä kun oli oikeasti välillä todella askeettisissakin oloissa, siviilimaailma näyttäytyi läpeensä onnellisena, täydellisenä yltäkylläisyyden puuhamaana, jossa mikään ei ikinä ole raskasta saati ikävää, ihan vain pizzatarjonnan ja omien huoneiden olemassaolon ansiosta. Tuohon kun vertaa toimistolaiffifiiliksiä, jotka vaikuttavat jokseenkin universaaleilta, tuntuu tämä jäätävä elintaso käsittämättömältä tuhlaukselta. Eihän siinä mitään järkeä ole että ihan kaikki on mitä toivoa saattaa, mutta mistään ei osaa nauttia.

Ylipäätään elämästä nauttimisen teki vaikeaksi se, että virkeänä pysyminen oli uskomattoman vaikeaa. Minäkin, kahdeksan tunnin unilla, verrattain runsaalla liikunnalla ja noin muutenkin monella mittapuulla oikein eläen olin useimmiten aika, no, tööt, pöhnässä. Istumista syytän, toimiston harmautta. Voi vain kuvitella viisi-kuusi tuntia nukkuvan toimistotädin tai – sedän todellisuutta.

Tämä kuulostaa jo downshiftailijan palopuheilta, mutta usko tai älä, olen kovan duunin kannattaja. Faktaa vain on, ettei kukaan ihmisolento oikeasti kykene aidosti keskittymään yli neljää tuntia päivässä. Toki vähemmän keskittymistä vaativia työtehtäviäkin varmasti löytyy, mutta taisipa olla aamupalakumppanini HS-sovellus, josta yksi toimistopäivä spottasin, että keskivertotyöntekijä tekee varsinaista, oikeaa työtään, noin kolme tuntia päivässä.

Juuuuuh….

Vielä pari säväyttävästi muotoiltua lausetta, ennen kuin jätän itseni ja lukijani rauhaan ja päästän meidät nautiskelemaan mukavasta, vastuista vapaasta nuorisoelämästä.

Kahvista: keskivertotyöntekijä ei selviä arkipäivästään ilman kahvia. Koska kofeiinin puoliintumisaika kehossa on kuutisen tuntia, ja koska kyseessä on keskushermostoon vaikuttava molekyyli, voimme todeta seuraavasti: Toimistosuomalainen ei selviä arjestaan ilman, että on jatkuvasti keskushermostostimulanttien vaikutuksen alaisena.

Voilà. Joko tulevaisuus ahdistaa? Entäs tämä:

Ulkomaanmatkailu loma-aktiviteettina on saavuttanut nykyisen suosionsa, koska arki näyttäytyy toimistoilijalle niin mitäänsanomattomana, että irtiotto lomilla vaatii poistumaan täysin siitä ympäristöstä, jossa arkielämä tapahtuu.

tai:

Olen pitänyt käsissäni opusta, jonka mukaan toimistoilija odottaa arkisin viikonloppua niin paljon, että ”perjantaita varten eläminen” voidaan jopa nimetä suomalaista työelämää kaikkein keskeisimmin määrittäväksi tekijäksi.

tai:

Sometus on suosittua, koska toimistoilijat haluavat vertailemalla ja hymykuvia jakamalla todistaa itselleen, että kaikki on oikeasti ihan hyvin, ja unohtaa näin taustalla kalvavan ajatuksen siitä, että kaikki on oikeasti aika mitäänsanomatonta.

Ennen kuin menet puolustuskannalle:

Tuo oli kärjistettyä ilmaisua, oikeasti omakin toimistoelämäni oli päivästä toiseen ihan jees. Ota vaikka Meritullinkadun työmatka, alun kuvassa, kelpasihan sitä dalsia. Nuo ovat aika hienovaraisesti päivittäin näkyviä asioita, mutta ainakin tuntuvat vaikuttavn taka-alalla koko ajan. Oikeasti vain spekuloin, mutta kyllä toimistotyö sen verran ikävää on, että on ainakin itselleni aina näyttäytynyt jonkinlaisena mörkönä. Eipä moni asiasta viime aikoina kanssani keskustellut ole ollut tuosta tulevaisuudennäkymästä yhtään sen viehättyneempi.

Jostain kaikki edeltävä on oireita. Jälleen spekuloiden, todennäköisesti tästä: istumatyöelämä on ihmiselle niin epäluontaista, ettei siinä pysy ehjänä selkä, pää tai mikään muukaan, pidemmän päälle.

.

Ei ollut millään tavalla tarkoitukseni demonisoida kenenkään tulevaisuutta tai todeta keskivertoelämäntyyliä millään tavalla sietämättömäksi. Tarkoitus oli testata normaalia, havainnoida. Ikävä kyllä, kun hylätään hienotunteisuus, jälkimmäinen johti edeltävään.

Lopuksi vielä: Väitän, että 8-16 toimistolaiffi on aikamme suurimpia ympäristöongelmia. Jos noin elää, on vaikea vaatia ketään ryhtymään sopeutumistyötä vaativiin ruokavaliomuutoksiin, lopettamaan henkireikänä toimiva säännöllinen pako arkimaailmasta ulkomaille, tai muutenkaan välittämään, kun omakin arki on masentavan harmaata. Pitäisi olla voimia, eikä niiden ylläpito keskivertoelämäntyylillä ole edes kovin mahdollista.

Ehkä siksikin, tai ehkä juuri siksi kirjoitan, että koen itselläni olevan pokkaa nostaa isohkojakin kissoja pöydälle. Asioiden muuttaminenhan alkaa nykytilan tunnistamisesta ja hyväksymisestä. Seuraava saattaa olla voimafantasiaa, mutta olkoon: Tässähän tavallaan ollaan uusi työelämäsukupolvi. Aiemmin on jo elänyt ikäluokka, joka vapautti työntekijät yli 12 tunnin tehdaspäivistä, päästiin vähitellen asioiden nykytilaan. Mitä jos olisimme ne, jotka ottavat seuraavan askeleen eteenpäin?

Kaikki tämä puhe siitä, miten ihminen on onnellisimmillaan 17- ja 70-vuotiaana, miten ”lukio on elämän parasta aikaa”, kultainen nuoruus, teinivuosi- ja inttinostalgia. Arvon todellisuus, universumi, työelämä: allekirjoittanut 19-vuotias kieltäytyy pysyvästi hyväksymään mitään edellisistä tosiksi ainakaan omassa tulevaisuudessaan. Mikäli todellisuus on tämä, todellisuus muutetaan. Toverit, aivoriihi käyntiin. Kaksvitoseen on vielä aikaa.

Aloitetaan vaikka sunnuntaisaunasta. On muuten Matinkylässäkin ilmanen, viihtyisä ja rentouttaa kivasti sunnuntailenkin jälkeen.

Siperia opettaa

Vau, me ollaan intissä. Tai siis minä olen. Puoli vuotta ja puolet on jo hurahtanut ja uskon tässä ajassa ehkä jopa oppineeni jotain. Ei siis mitään tämä on rynnäkkökivääri -tason, vaan näin elämästä ehkä kannattaa ajatella -tason asioita. Näitä ajattelin pyöritellä. Koska en pääse muiden päiden sisään ja jokaisen kokemus on hieman erilainen, en voi kokemuksiani kovin suuresti yleistää, voihan olla, että olen vain kaiken ylianalysoivana ihmisenä vetänyt omia suurensuuria johtopäätöksiäni. Kaikki tuntuvat kuitenkin jollain samanlaisella tavalla muuttuvan. Tästä yritän saada kiinni, samoin kuin siitä, miten tämä kaikki ehkä vaikuttaa myöhempään tekemiseen elämässä. 

Jos jonkin intissä on koskaan ajateltu ihmistä kasvattavan, niin aamuisen paskan eli sen kuuluisan nurmen tai meidän tapauksessamme asfaltin poraamisen henkihieverissä viidenkymmenen kilometrin marssin jälkeen kuviteltujen tonttupukeisten luutnanttien hyppiessä katolla (kuviteltu mutta erittäin mahdollinen case) tai vaikka poteron kaivamisen kiitorataan (oikea case). Näitä riittää. Ainakin tämä skeida opettaa, niin kliseistä kun tämä onkin, nauttimaan pienistä asioista. Siinä on jotain hienoa, että kykenee tuntemaan niinkin suurta kiitollisuutta jo siitä, että saa vain maata sängyllä ja hengittää. Vielä hyvät musat soimaan ja potti on räjäytetty. Tämän taidon olen kuullut vähitellen kotiutumisen jälkeen hiipuvan; kai paskaa on siis hommattava elämään myöhemminkin.

Tarpeeksi shittiä kun kokee ei myöskään jaksa ottaa paiseita kovin pienistä asioista. Minulla kun nykyään on jonkinasteinen aavistus siitä, minkälaista olisi jos olisimme sodassa, ja kaikkea katsoo siitä lähtökohdasta että näin ei ole, elämän pienet vaikeudet kutistuvat merkitykseltään melko lailla olemattomiin. Toki massamurhia tai toisista ihmisistä väärien ennakkoluulojen tekemistä en edelleenkään kuittaa olankohautuksella, mutta oikeastaan mistään näitä pienemmästä, varsinkaan itseeni kohdistuvista pikku vastoinkäymisistä en enää jaksa välittää. Tämä tuo sopivanlaista don’t give a fuck -elämänasennetta; mitä pahemmasta paskasta on selvinnyt sitä pahemmasta paskasta on selvinnyt ja sitä pahemmasta paskasta tietää selvinneensä ja selviävänsä myös jatkossa. Kyllä silloin on enemmän sujut itsensä kanssa ja tietää todennäköisemmin kykenevänsä saavuttaa sen mitä haluaa saavuttaa – on vähemmän hipsukka, kiteytetysti.

Lisää asenneasiaa. 

Armeijassa eläminen ja oleminen opettaa, ehkä huomaamatta, tietynlaiseen ajatteluun. Niin sanotut perusasiat on siellä kunnossa, syödään säännöllisesti, nukutaan melkein tarpeeksi ja päiviksikin on enemmän tai vähemmän mielekästä tekemistä, mutta tekemistä kuitenkin. Niissä, varsin muuttumattomissa olosuhteissa ei kovin eksistentiaaliset kriisit pääse iskemään, varsinkaan kun ympärillä on hyvää porukkaa. Välillä vituttaa ja pitääkin, mutta vitutus on erilaista, kevyempää, kaikki kun on loppujen lopuksi aika hyvin. Opetus: 90% intin kriiseistä ratkeaa juomalla vettä ja vaihtamalla sukat, 90% elämän kriiseistä ratkeaa juomalla vettä ja menemällä ajoissa nukkumaan. Asiat eivät ikinä ole niin vaikeita kuin ne aluksi vaikuttavat olevan.

Muuttumattomuudesta olen oppinut myös sen, että vaikka joka päivä syödään samoilta jakkaroilta ja ollaan samat vihreät vaatteet päällä, homma ei ala puuduttaa. Vaihtelua ei oikeastaan tarvitse niin paljon kuin kuvittelee tarvitsevansa ja vaatteiden osalta on jopa ihan tervettä oppia perustamaan identiteettinsä muuhun kuin brändeihin, vaikka sellaisiin asioihin kuin luonteeseen tai minkä tekemisestä nauttii (ja oppii muuten nauttimaan aika rutkasti enemmän kun välillä joutuu tekemään sellaista, josta nauttii jonkin verran vähemmän).

Inttiä käyvä ei millään tavalla herroiksi elä. Nyt kun ryhdyin kaikelle luomaan niin älyttömän suuria merkityksiä, niin luonpa tällekin: kun elää täysin muiden käskyjen alaisena, eikä nurisemiselle ole sijaa, oppii, ettei sitä oikeastaan ole millään muotoa kovin tärkeä. Ketään ei oikeasti kovinkaan paljon kiinnosta mitä teet, miten elät tai tuleeko unelmistasi yhtään mitään. Ja mikä tässä oli positiivista? Vapaus. Jälleen, asiat osaa ottaa rennommin, voi tehdä juuri sitä mitä haluaa ja yrittää mitä vain, koska epäonnistuminenkaan ei ole suurensuuri asia. En päässyt rukkiin. Vaikka halusin. Ketä kiinnostaa? Ehkä minua, mutta toisaalta ketään ei kiinnosta että minua kiinnostaa, ja koska 0,9999999… = 1 – ketään ei kiinnosta. Opinpahan ainakin perustamaan itsetuntoni muuhun kuin valtion pistesysteemin mielipiteeseen minusta. Ylipäätään tekee kaikille hyvää ottaa tauko ”sinä ansaitset juuri sitä mitä sinä haluat”-, ”sinun on saavutettava juuri ne suuret suuruudet jotka sinä haluat saavuttaa”-, ”sinulle on tarjolla loputtomasti halpaa kulutuskivaa, josta voit valita juuri sen mitä sinä haluat” -maailmasta. Sinä, sinä, sinä. Antaa itsekeskeisen pullamössön valua rattaista pois.

Elämään mitättömänä järjestelmän osana kuuluu luonnollisesti myös se, ettei kaikesta aina tiedä niin paljon kuin haluaisi. Epävarmuus. Sen kanssa oppii elämään, osaa rentoutua vaikka ei tiedä mitä kymmenen minuutin kuluttua tekee. Sen verran olen kokenut että voin luottamuksella sanoa, että kaikesta selviää, helpommin tai hammasta purren. Kaikesta selviää.

Nyt kun näitä elämänoppeja keräilin, kyse taitaa olla jonkinlaisista elämän paskan sietämisen taidon palasista. Yhtä asiaa ei kuitenkaan tarvitse sietää. Yksinäisyyttä. Yksin et nimittäin ole mitään, mitä tahansa teetkin. Kaupunkisodassa sooloilija mitä todennäköisimmin ellei varmasti ammutaan seulaksi, ja loru on lopussa.

Mistä aasinsiltana…

Mitä olisi intistä puhuminen ilman puhetta kuolemasta?

Paikassa, jonka tarkoituksena on mahdollisimman tehokkaaksi tappajaksi kouluttaminen, tulee väkisinkin ajateltua elämää ja kuolemaa hieman tavanomaista enemmän. Ainakin omalla kohdallani riittää jo paukuilla sotiminen kuvittelemaan, millaista olisi olla samassa tilanteessa kovat piipussa. Varsinkin ”kuolemisesta” mutta myös ihan vaan tilanteessa olemisesta ymmärtää, miten hauras ja väliaikainen ihminen on. Aika pieni metallin palanen riittää ihmisen tappamaan ja on aika hienoa, että on edelleen ehjä ja toimiva tapaus – eikä kukaan edes yritä muuttaa asian laitaa. Se, ettei kranaatit katso keiden tai minkä tasoisten tappelijoiden päälle putoaa, puolestaan muistuttaa siitä, miten merkityksettömiä olemme yksilöinä mutta miten merkityksellisiä isona porukkana ja miten yhden poistuminen ei ehkä olekaan niin kovin suuri – tai edes merkityksellinen asia. Ei siitä elämästä mitään tule jos kuolemaa pelkää.

Tavallaan ymmärrän sodan viehätyksen. Se on kansojen välinen äärimmäinen voimankoetus eikä mitään koe niin vahvasti kuin sitä, että taistelee hengestään. Toivon kuitenkin kaikkien ymmärtävän ihan perustelemattakin, että tappamisessa ei ole mitään viehättävää, eikä sitä tarvitsisi lähteä kokeilemaan vaikka asioista päättävät alkavat vähitellen kaikki olla koko elämänsä rauhan aikaa eläneitä ihmisiä. Kai tämänkin osalta tekee inttisysteemit ihan hyvää kun useimmilla on joku tuttu hommiin lähdössä jos olisi tarvis – on vähän enemmän järkeä kädessä vihapuheiden levittämisessä ja kaiken maailman äärijengeihin liittymisissä ja sitä rataa.

Siinä niitä, nää on näitä. Voi olla, että yritän vain keksiä suurempia tarkoituksia kaikelle, jotta selviän tästä skeidasta ja luulen, että olen oikeasti tehnyt viisaita elämänvalintoja. Ei kai tuolla(kaan) väliä ole, asioiden oppiminen elämässä on aina ihan hyvästä, puhumattakaan siitä, että meno on näin merkityksellisemmän tuntuista.

Sillä ketä haittaa, vaikka tekisinkin kuvittelemalla elämästäni merkityksellisempää?

Ei minua ainakaan.

394

Ei, otsikon luku ei viittaa Harry Potterissa mainittuun pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjan sivunumeroon, vaan kyseessä on onnellisen sattuman kautta tällä hetkellä omistamieni tavaroiden lukumäärä. Annan pikkusormen geneeriselle bloggeriudelle ja kirjoitan pintaraapaisun minimalismiin ja siihen, mitä ihmeen tekemistä minulla on sen kanssa.

Tältä kannalta elämäni eroaa aika paljonkin tavanomaisesta, mutta koko konsepti on niin hiljalleen hiipinyt elämään ja tullut niin kiinteäksi osaksi sitä etten enää juuri ajattele asiaa. Meno taisi alkaa tylsää kesää täyttämään ottamallani marituskokeilulla pari kesää sitten; yritin päästä eroon pahoista tavoistani hukata tavaraa, mutta hoksasin siinä puuhailessani muitakin hyötyjä. Tärkeimpänä viehätti kun viimein pystyin hallitsemaan ja arvostamaan omaisuuttani, nykymaailmalle tavara kun tuntuu olevan kuin roskaa ja koko asenne aiheuttaa sellaisen kasan ongelmia, että tuntuu hyvältä edes itse pysytellä ulkopuolella. Muita hienoisen huomaamattomia hyötyjä on niin paljon, että ne ansaitsevat oman listansa, jonka olen alle keräillyt.

Parin viikon kesäprojektirykäyksen eskaloitui vähittäisen tarpeettoman karsimisen kautta nykytilaan, jossa omistan enää verrattain vähän vaatteita, elektroniikkaa, parit kynät sekä yhden boksillisen sekalaista sälää. Arkisin voin sanoa itseäni jopa ääriminimalistiksi: samat kengät, samat kamat päällä joka päivä ja hyvin pärjäilen. Turhaa tavaraa ehtii kotopuolella nykyäänkin silloin tällöin kerääntyä nurkkiin, mutta saan pidettyä omistamani tavaran määrän fiksuna, jos jaksan vähän nähdä vaivaa. Kaikki tämä on vaatinut aikamoisen asenteen muutoksen, mutta siinä auttoi dokumentit ja podcastit sun muut. (tsekatkaa ainakin the Minimalists! Dokkari on hyvä, podcastit samoin vaikka alkavat ajan myötä toistamaan itseään)

Jaaa nyt niitä hyötyjä! Tosiaan kirjoittelen tästä ihan aikani vietteeksi ja koska uskon, että tällä jutulla olisi yhdelle jos toisellekin paljon annettavaa. Uskallan nimittäin väittää, että vain vähemmän omistamalla olen mm.

tehokkaampi.

Olennaiseen keskittyminen on helpompaa, osin siksi, ettei tavaroiden kanssa välppäämisen kanssa tarvitse käyttää aikaa ja energiaa. Lähinnä uskon tämän vaikutuksen olevan kuitenkin henkistä; fyysinen selkeys tuo henkistä selkeyttä, tuskin en suuremman tavaravuoren keskellä eläneenä tietäisi niin selkeästi, mitä teen ja mihin olen menossa. Mainitsemisen arvoista on toki myös tutkimusdata siitä, että sotkuinen ympäristö heikentää aivotoimintaa.

tyylikkäämpi.

Kun omistaa vähemmän, on pakko varmistaa että vaatteet sopivat toisiinsa, jolloin omanlainen ja käyttökelpoinen tyyli muodostuu kuin itsestään. Vaatteisiin valikoituu kuin itsestään monikäyttöistä tavaraa eikä outoja halvan näköisiä riepuja viitsi säästää. Enää ei myöskään koskaan tarvitse laittaa vähän huonommin sopivia tai ei ihan lempparivaatteita päälle, sillä pieneen vaatemäärään ei huonoja mahdu eikä b-luokkaa tarvitse käyttää myötätunnosta. Yksi virkistävä huomaamani muutos on myös se, että tyylin muuttaminen on helpompaa; antakaa pari kymppiä ja pari kirpparia niin uudistan helpolla koko tyylini. (Itse asiassa tämän tekstin raavin kasaan juuri tällaisen kirpparikierroksen jälkeen; kolmella kympillä pääsin ja nyt sopii vaatteet tähän uuteen perunahiuslookkiin, jonka menin hommaamaan)

vapaampi.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan reissuille lähteminen ja muuttaminen on 100 000x helpompaa, kun on vähemmän tavaraa ja tietää, mitä todella tarvitsee. Olen viimeisen vuoden aikana vaihtanut huonetta pariin kertaan ihan vain uudistumisen ilosta, eikä kamojen muuttamiseen mennyt kuin pisimmillään pari tuntia. Ainakin itselleni pakkailu ja kaman siirtelyn kanssa säätäminen on aika vihoviimeistä ajanvietettä, joten mieltä ilahduttaa varsin paljon se, että jos haluaisin esimerkiksi kokonaan muuttaa pois kotoa niin kuin aikanaan varmasti tapahtuu, homma hoituu päivässä ja kannan vaikka itse kaiken irtaimistoni jos tilanne sitä vaatii. Tämä helppous lähteä aiheuttaa toki myös sen, että lähden herkemmin seikkailemaan mitä hulluimmille seikkailuille, ja uskallan väittää, että olen hulluimmilla seikkailuilla onnellisimmillani. Perks.

kaikesta seuraavasta hyötyvä ihmisolento.

Pääsemme itsestään selvyyksiin. Vähemmän siivottavaa, vähemmän järjesteltävää, parempi sisäilma asumuksessa kun kama ei kerää pölyä, eikä sotkuisen ympäristön luomaa pientä taustastressiä. Henkilökohtaisesti suurin voittoni on se, etten hävitä tavaraa entisellä vauhdilla: kun huolehdittavaa on vähemmän, homma hoituu. Jokaisella omistamallani esineellä on myös paikka, mikä helpottaa siistinä pitämistä kummasti. Rahaakin säästyy kun ei tule osteltua tarpeettomuuksia: selkeys ulottuu myös siihen, että tiedän, mitä tarvitsen, mikä ei tosiaan ole suuri määrä.

ekompi.

Kuten jo alussa mainitsin, ylituhlaileva ja halpaa kertakäyttökamaa markkinoille puskeva maailmantalous koituu vielä kohtaloksemme. Itse saan kohtalaisesti mielenrauhaa siitä, että ainakin yritän olla osa ratkaisua, ja että ehkä näytän jonkinlaista esimerkkiäkin siitä, että yhtä hyvinvoivaa elämää voi elää kuluttamatta kuin viimeistä päivää. Aiheeseen liittyy myös seuraavanlainen ajatuskulku: erään tutkimuksen mukaan (sarjassa kuulin joskus, antakaa anteeksi laiskuuteni käydä koko internet läpi ja etsiä missä tämä fakta on peräisin) noin 40% amerikkalaiskotien lattiapinta-alasta on varastotilaa. Jos oletamme suomalaiskotien olevan ainakin lähellä samaa lukua, voimme päätellä, että lähes puolella energiasta, jolla suomalaiset Suomen ilmastossa lämmittävät kotejaan, lämmitetään suomalaisten turhaa sälää. Ja paljonkas sitä energiaa kuluu? Tässäkään kohtaa en jaksa dataa etsiä, mutta voin heittää arvauksen: aika paljon.

onnellisempi.

Tyytyväisyyteni itseeni ei perustu siihen, mitä minulla on tai ei ole, vaan siihen, mitä teen, mikä minusta on tulossa ja miten se suhtautuu arvoihini. Kokeilemisen arvoista.

 

Juuu. Siinä on. Hyötyjen laajamittaisuus voi kuulostaa vaikealta uskoa, mutta en voi sanoa muuta kuin että tämän olen itsessäni huomannut eikä minua minimalimi sponsoroi. Miten-puolesta voivat kiinnostuneet etsiä tietoa itse, siitä on kirjoitettu kaikki mitä ikinä voisi tarvita (kurkkaa esim. becomingminimalist.com). Viimeisenä varoituksen sanana: koko elämäntapa kun on niin laajamittainen, se ei hoidu yhdellä pikaprojektilla, vaan on helposti vuosien matka ja vaatii myöhemminkin ylläpitoa. Oikeastaan homma on aika lailla niin kuin hyvän fyysisen kunnon saavuttaminen: vaatii vaivannäköä, käy joskus raskaaksi, joskus mielettömän motivoivaksi, mutta on loppujen lopuksi ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen.

 

 

L101

(juu anteeksi oli vähän kesämenoa ja meisinkiä niin jäi vähän myöhäiseen tämä)

Valmistuin!

Tämän sekä varsin mainioiden tulosten kunniaksi päätin jakaa käyttämiäni varsin mainioon tulokseen johtaneita vinkkivitosia sekä myös asioita, jotka opin vasta kokeen jälkeen. Vaikka otsikko viittaa älliin, joita näilllä häckseillä toki myös irtoaa, samat niksit pätevät ihan kaikkeen arvosanan nostamiseen mistä mihin tahansa. Yleinen asenne nimittäin tuntuu olevan että kympin tytöt vetelee ällät vain koska näin on ja on aina oleva, mutta todellisuudessa hyvät arvosanat menevät niille, jotka ovat tulosten vaatimaan työmoraaliin tottuneet. Samoin kuin kymppeilijä voi laiskistua ja alisuorittaa voi myös aiemmin heikommin vetänyt antaa kunnon potkun perseelleen ja vetää huipputulokset.

Arvosanat eivät kuitenkaan ole tämän jutun tärkein anti ja tarkoitus. Vaikka ne ehkä joskus merkkaavatkin jotain, pelissä on myös vähintään vuoden aikainen henkinen hyvinvointi, vuosi, jolloin on koulun kingi sekä kokonainen kesä, josta on syytä ottaa ilo irti. Loppujen lopuksi yliövereistä tavoittestani (niin övereistä etten voinut itsekään ottaa niitä täysin tosissani) täyttyi vain puolet, mutta todellinen onnistuminen piilee siinä, että selvisin koko koitoksesta varsin vähäisellä ahdistuksella ja opiskeluun pakottamisella. Näillä vinkeillä voit siis olla koulusi chillein kokeisiin menijä sekä vetää varsin kelvollisia tuloksia verrattain vähin harmain hiuksin. Aloittakaamme yleiselämällisistä (tai yleisyoillisista) yleisneuvoista!

1. Ymmärrä tämä:
YO on yhtä paljon elämänhallinnan kuin tietämisen koe. Väitän, että koesuoritukseen vaikuttaa kaikki muu paitsi opiskelu vähintään yhtä paljon kuin itse lukeminen, ellei enemmän. Lisäksi tämä on kaikkein helpoin osuus hoitaa kunnolla: kuten täysin noviisina ensimmäiseen Crossfitin openin lajiin lampsiessani opin, vaikkei osaisikaan, suorituksen ei saa antaa kaatua vääriin asioihin: vaikkei toes to bar kulje, soutulaitteen remmit laitetaan tasan eikä melkein oikealle kireydelle ja käsipainot ihan viereen. Siis: tiedät miten eletään terveellisesti, joten anna kokeiden kaatua mielummin tietämättömyyteen. Ja nuku viimeinen yö huonosti. (Nukut joka tapauksessa, itselle uskottelu sen olevan hyödyksi tekee illasta kivemman. Keskity ensisijaisesti koko edeltävän viikon uniin.)

2. Tee lukemisesta mukavaa.
EU:n toimielinten tahkoaminen muiden kirmatessa kesälaitumilla ei välttämättä ole lähtökohtaisesti kovin mukavaa, mutta mukavampaa siitä voi aina tehdä. Lukemisesta kannattaa aktiivisesti yrittää tehdä miellyttävämpää, varsinkin kesällä. Kiva paikka, ruoka ja osuvat taukopuuhat tekevät ihmeitä: voin täydellä itseluottamuksella sanoa jopa yhteiskuntaopin lukemisen olleen ajoittain hauskaa, sillä hoidin lukemisen kesäkuun auringossa serkun parvekkeella välillä söpön puutarhapöydän äärellä ja välillä katolla makoillen, tein muistiinpanot muumivihkoon ja tauolla saatoin pulahtaa uimaan. Keväälle lukemisilta on syytä mainita hyvä musiikki matikkaa laskiessa sekä pythagoraan lause -koristeisten piparien tarjoamat energiabuustit. Ja uuteen abikirjaan investointi! Mikään ei tuoksu paremmalta (paitsi Hesburgerin kylmiö).

3. Hoida työläät (reaalit) syksyllä

Jotkut viljelevät sitä kömpelöä valetta, että keväällä keskittyminen olisi helpompaa. Näin ei ole: motivaatio on viimeisten kokeiden kohdalla pohjamudissa vaikka ruokavaliosi koostuisi pelkistä geometriapipareista. Siis eniten työtä vaativat, lähinnä reaalit pois alta heti alkuun, niin voit keväällä lohduttautua edes sillä, että ne ovat ohi.

4. Lue. LUE!!! (ja kirjoita)

Et tule selviämään yhdestäkään kokeesta kirjoittamatta tekstiä. Koska kirjoittamaan oppii lukemalla, kannattaa ihan minkä tahansa lukeminen ottaa tavaksi hyvissä ajoin ennen koitoksia. Vielä nyt kun kokeita viedään yhä soveltavampaan suuntaan, hyvin muotoillun bullshitin tuottamisen taito on entistä korvaamattomampi. Tämä on kaikkien lukematta ällä – tarinoiden salaisuus. Poikkeuksetta.

5. Tee lukusuunnitelma.

You saw this coming…

Lukusuunnitelman ei ehkä niin ilmiselvä etu ainakin lukemisen mukavuuden kannalta on se, että  opiskelun voi jossain vaiheessa hyvillä mielin myös lopettaa. On helpompi keskittyä, kun tekee kerrallaan yhden asian ja jättää muiden juttujen miettimisen niille aikataulutettuihin päiviin. Ole tarkka, laita päivittäinen lukeminen ylös sivunumeroittain, niin jo tunnin suunnittelulla helpotat elämääsi huomattavasti: kuten 150 km:n superhiihdolta opin, koko työmaan ajattelu kannattaa kieltää itseltään ja tehdä vain sitä, mitä milloinkin tekee. Tee mitä teet kun sen teet, taukoile kun olet niin päättänyt ja ole valmis muuttamaan suunnitelmaa, jos se ei toimikaan. Edes kymmenen ällää vetelevät superaivot eivät pysy suunnitelmissaan, mutta tekemällä suunnitelman tiedät, että kaikki tulee joskus hoidettua ainakin melkein kunnolla.

ja pro tipeistä kaikkein proin…

5. Järjestä asiasi niin, ettei YO:lla ole väliä

Vaikeampi nakki varsinkin tässä maailmantilanteessa mutta tuskin kukaan voi kieltää, että mikään voisi vähentää paineita enemmän kuin se, ettei paineita ole. Kaikille tällainen tilanne ei ole mahdollinen, mutta uskon, että suurin osa suurimpien hakupaineiden kouluihin tavoittelevista eivät oikeastaan tiedä mitä tekevät. Jos tunnistat itsesi, ota asioista selvää, löydä jotain erikoisempaa ja mielenkiintoisempaa niin pääset helpommalla (ja päädyt saamaan paremman tutkinnon ja tekemään jotain vähemmän tylsää). Aika monta chilliä löhöilyiltaa olisi jäänyt välistä jos en olisi mutkien kautta tietojenkäsittelytiedettä löytänyt ja olisin paahtanut jo liian monta kertaa kerrattuja lukiokursseja kauppiksen pääsykokeisiin. Kiitän ja kuittaan.

Seuraavaksi seuraa sukellus sensoreiden sielunelämään sekä vähemmän itsestäänselviä häcksejä..

Reaalit

Se, joka vain ottaa kirjan käteen ja lukee alusta loppuun häviää. Varmasti. Seuraavana toimivaksi testattu systeemi jota käytin YH:n kanssa, toki voi downgreidailla jos ei tuon tason panostus kiinnosta, mutta älä. vain. ota. ja. lue.(!!)

Abikirja on paras ystäväsi. Se paitsi tuoksuu mainiolta myös tarjoaa hyvät tiivistelmät aihealueittain. Siinä rinnalla kun lukee kurssikirjoja samalla tavalla aihealueittain (mielummin eri sarjaa kuin kursseilla käytti niin tulee vähän eri perspektiiviä) ja tekee tiivistelmät itselleen jonnekin, riittää kun käy kurssit kerran kunnolla läpi ja tämän jälkeen kertaa vain omista tiivistelmistä. Tämä systeemi saattaa vaatia jonkin verran hyppimistä kirjoista ja kappaleista toiseen sekä oikeasti itse ajattelemista, mutta suuri voitto on se, ettei samaa tekstiä tarvitse tankata moneen kertaan.

Kun asiat on saanut päähänsä hyvissä ajoin ennen koetta (parin kuukaudenkin aivoissamuhimisaika todettu toimivaksi), voi edeltävillä viikoilla keskittyä vanhoihin kokeisiin. Itse katsoin kerralla yhden kokonaisen kokeen läpi ja tein jokaiseen tehtävään esseerungon (kyyyllä esseet on suunniteltava jos älliä papereihinsa ikinä tahtoo), kurkkasin hyvän vastauksen piirteet ja listasin asiat, jotka jäivät puuttumaan. Puutteissa alkaa nopeasti huomata yhtäläisyyksiä, esimerkiksi YH:ssa maailman helpoimmatkin käsitteet on määriteltävä, lähteen luotettavuus on mainittava ja lakitiedon tapauksissa pohdittava jos tilanne olisi näin tuomio menisikin näin -systeemejä. Samalla kun opit mikä tekee sensorin iloiseksi, voit nauttia tyydytystä lyhenevistä puutelistoista. Ei hassumpaa.

Kielet

Kielikokeisiin valmistauduttaessa kannattaa heittää kurssikirjat paperinkeräykseen ja keskittyä olennaiseen. Taikatemppu on altistaa itseään kielelle niin paljon kuin ikinä on mahdollista; lähinnä (ylläriylläriii) lukea ja etsiä kivoja podcasteja. Kielioppipoikkeustenpoikkeuksilla saattaa korkeintaan voittaa pari painokertoimetonta pistettä rakenneosiossa, mutta 299 pisteen kokeessa mikä kuulostaa oikealta -strategia on paras. Tämä kuuluista kielikorva puolestaan kehittyy olemalla kielen kanssa tekemisissä. Paras ja vähiten työltä tuntuva strategia on siis ottaa kirjoituskertaan yksi vieras kieli ja muun opiskelun lomassa lueskella mahdollisimman monipuolisesti kaikenlaista kiinnostavaa. Oman ylistyksensä ansaitsee Harry Pottereiden lukeminen ennen ruotsin koetta, nautin valtavasti paitsi koko maailman ja tarinan kokemisesta uudelleen myös siitä, että saatoin kutsua sitä opiskeluksi. Bonuksena muutaman tuhannen sivun lukeminen jätti jälkeensä sellaisen kielikorvan ja luetun ymmärtämisen, ettei kokeessa lähes virheettömästi vastaaminen ollut temppu eikä mikään.

Vielä muutama pro tipsi tärkeimmän jälkeen: YO-kokeita kannattaa kielissäkin harjoitella, varsinkin englannissa, niin oppii mitä haetaan ja miten kompia välttää. Bussia odotellessa kun tihrustaa kännykältä vanhoja kokeita ei ylimääräistä aikaa kulu ja taidot saattavat kehittyä juuri ratkaisevan verran paremmiksi.

Ja toinen tipsi: älä kirjoita puhetta kirjoitelmassa. Kieli on esseetä yksinkertaisempaa, joten pisteitä saa lähtökohtaisesti vähemmän.

 

Matematiikka

Laske. Matematiikassa ei ole oikotietä onneen, menestyminen vaatii hyvät istumalihaksen ja paljon aivoenergiaa. Tehtävät on kuitenkin valmistautuessa syytä tehdä hitaasti ja ajatuksella, laatu korvaa määrän: sähköisessa kokeessa tehtävät painottuvat entistä enemmän selittämiseen, joten tehtävien takana olevat konseptit on syytä osata kunnolla, jos ällää mielii niin silmät kiinni ja takaperin. Jos siis et tiedä mitä teet kun integroit selvitä se ensin ennen kuin lähdet integroimaan yhtään mitään. Jos kirjan teksti ei aukea, lue silti ja lue uudestaan kunnes aukeaa.

Chilleysmielessä matikka tarjoaa vähiten pakoteitä, mutta opiskelua voi sentään koittaa ajoittaa niihin hetkiin, kun on pirteimmillään ja lopettaa heti kun alkaa väsyttää, mutta jos tätä luksusta kaipaa, aina ei voi väsyttää.

Vielä viimeinen pro tip kokeeseen: mitä helpommalta lopun tehtävä näyttää, sitä vaikeampi se on. Ei siis kannata tuhlata aikaa alkuosion tarkistuksiin, jättää liian vähän aikaa loppuun ja saada E (tai mikä tahansa huonompi kuin tekemäsi työmäärä oikeuttaa). Kirpasee. (Jooo olen hikke jos ei vielä tullut selväksi…) Ja ota kunnon eväät! Aivot kuluttavat energiaa ja hyvä nyrkkisääntö on 2x enemmän ruokaa kuin muihin kokeisiin.

Äidinkieli

Menestys on 95% siitä kiinni, paljonko olet lukenut, 5% seuraavaa:

Ole jokseenkin tietoinen maailman menosta, niin epäreilua kuin elämä onkin, historian, yhteiskuntaopin ja filosofian tunteminen antaa selvän etulyöntiaseman. Median seuraaminen tekee myös hyvää. Itse kokeessa helpottaa myös kun osaa vastausteksteihin jonkinlaisen rautalankamallin, eli esim. tt-vastaus aloitetaan lähdeviitteellä ja pienellä sisällön tiivistelmällä, sitten esitetään löydökset ja perustelut yksi kerrallaan ja lopuksi vedetään niistä jokin elämää suurempi johtopäätös. Näin vältät tyhjän paperin kammon aika tehokkaasti. Tekstitaidon osalta koetilanteessa helpotti myös kaikkien vastausten suunnittelu ennen kirjoittamista, näin vaikein työ tulee hoidettua virkeänä.

Sensorinsumutustekniikoita: Tekstitaidossa (tai mikä lukutaito se nykyään onkaan) pisteitä irtoaa helpoiten epäsuosituista tehtävistä, siis kaunokirjalliseen tekstiin pohjautuvista tai kokeen viimeisistä. Esseessä sensorin saa hyvälle mielellä itsestä ja omista kokemuksista jaarittelu sekä oudot faktat, joiden ei välttämättä tarvitse olla oikeita. Sensori ei ole kaikkitietävä ja hyväuskoisena pitää totena kaikkea, mistä ei itsekään ole varma (näin paljasti eräs itsekin sensorina toiminut ja kielsi kertomasta eteenpäin).

Siis, näillä sanoilla, näillä tipseillä haluan toivottaa niille, joiden ikätoveri ainakin koulussa olin olevinani suuresti onnea tulevaan, sekä todellisille ikätovereilleni mitä mahtavinta ylppärikesän loppua ja onnea yhteisen ystävämme YTL:n kanssa kamppailuun.

Hyvin se mennee ❤

Käyt kauppaa vapaudellasi

Tässä se nyt on. Syksystä asti tehtävälistoilla pyörinyt kaiken kirjoittamattomuuden alku  ja juuri hieman ironisesti siitä, miten kaikkea tärkeäksi kokemaansa oikein pitäisi ehtiä tekemään. Lokakuusta asti olen tätä pyöritellyt samalla duracellpupuillen kaikkea enemmän tai vähemmän merkityksellistä, vaikka kaiken aikaa olen tiennyt sen mitä nyt tulen kertomaan, mutta ehkä juuri kiireiden haaliminen ja fiksumpaan asioiden järjestämiseen liittyvien asioiden tietäminen ovat johtaneet ymmärryksiin, jotka muuten olisivat jääneet tajuamatta. Ajattelin, että voisin tässä puolen vuoden jälkeen vähitellen ottaa opiksi itse tietämistäni asioista ja samalla selkiyttää niitä jakamalla muillekin, sharing is caring ❤

Oikeastaan koko vapaudella pelaamisen konsepti on hiipinyt elämään aika huomaamatta: kun vielä ala-asteella vaikutusvalta omaan elämään ulottui kissa- ja pupupaidan välisen valinnan tasolle ja lukiossa saattoi päättää missä luokissa luuhaa päivänsä ja missä harrastuksissa iltansa, nyt tai viimeistään parin vuoden päästä ihan kaikki ja ihan kaikkeen liittyvät tuntemukset on suoraa seurausta omista valinnoista. Helposti ajattelee, että elämäntilanne vain ajaa joko ylitäyteen tai sisällöttömän tuntuiseen elämään ja että mahdoton to do -lista on eräänlainen merkityksellisyyden statussymboli, mutta tähän päätyminen on vain merkki pelkuruudesta tehdä valintoja ja arvostuksen puutteesta omia unelmia kohtaan. Tuon rumemmin en tuskin voisin kiireisyyttäni ilmaista mutten toisaalta myöskään totuudenmukaisemmin.

Tavallaan aika toimii kuin valuutta. Sitä on rajallinen määrä ja sitä voi käyttää mihin vain ajanvietteisiin, joista saa aina jotain takaisin; elämyksiä, kokemuksia, pikaista mielihyvää. Investoimalla aikaansa pieninä palasina johonkin, vaikka kielen tai jonkin muun opiskeluun, voi jonkin ajan kuluttua huomata huimaakin kehitystä. Ajan käyttö on siis eräänlaista antamisen ja saamisen tasapainoilua, mutta monimutkaisen tästä pelistä tekee se, ettei aikaa koskaan saa takaisin ja toisin kuin raha se kuluu vaikkei mitään päätöksiä tekisikään.

Suuri kysymys on siis se, minkä tekeminen on viemisen ja antamisen suhteeltaan ajankäyttösi arvoista, mikä taas riippuu siitä, paljonko omaa aikaansa ja pohjimmiltaan itseään arvostaa. Asioihin sitoutumistaan on siis syytä miettiä tarkkaan, sillä mahdollisuus tehdä ja kokea kaikki se mitä aina on halunnut on täysin ulottuvilla jos sen itselleen antaa.

Nyt alkaa mennä juttu hieman kryptiseksi, joten valotan käytännön esimerkillä. Hölmö abi, joka on toisaalta sen verran fiksu että on viimein keksinyt mitä haluaa tehdä elämällään, lupautuu töihin tunnin matkan päähän, toimittamaan abikronikkaa, kolmeen eri tiimiin musikaaliin ja samalla painaa verkkokurssia, jolla haluaisi opiskelemaan. Samalla nuo juuri keksityt unelmat sekä yleinen elämässä viihtyminen edellyttäisivät vähintään parit treenit päivään, lukemista, kirjoittamista, musisoimista sekä sellaista yleistä mukavaa chillailuaikaa. Kun hommaa on liikaa kaikki kiva ja pahimmillaan lepääminen jää toissijaiseksi. Tulos? Ärsyttää. Toki kaikki on ollut mielettömän antoisaa, mutta kyllä siinä aina vähän itsensä menettää kun omat jutut jäävät sivuun ja urheilumäärät niin vähäisiksi että tuntuu kuin vähitellen surkastuisi pois.

Kaltaiseni keskimääräistä aktiivisemmat kaikenhoitajat varmasti tunnistavat ilmiön, jossa kerran johonkin mukaan lähtenyt ottaa kantaakseen vielä kaikenlaista muutakin mukavaa, sillä hän todetusti saa hommat hoidettua. Koska todellinen merkityksellisyyden tunne tulee asioista, joita ei tee muita vaan itseään varten ja kiireiden keräytyessä juuri nämä jäävät jalkoihin, alkaa vähitellen tuntua, ettei mitään omia juttuja ehkä koskaan ollutkaan. Todellista pärjäämistä ei ole se, että paahtaa menemään niin paljon kuin vain ehtii vaan se, että osaa ja uskaltaa ottaa itselleen sopivasti tehtävää. Mikään ei ole pakollista, ellei niin itsensä kohdalla päätä, siis vapautta on tasan niin paljon kuin sitä itselleen antaa, ja todellista rikkautta arjen väljyys: designvaatteet ei paljon lohduta jos ystäviään ei ehdi nähdä koskaan, eikä rantahuvila, jos siellä ei ikinä ehdi viettää aikaa.

Oikeastaan yritin tässä vain miljoonan analogian kautta tehdä itselleni selväksi yhden yksinkertaisen asian: jos tuntuu, että tekemistä on liikaa, sitä voi olla hyvä idea vähentää. Toisaalta kyse on myös tasapainosta, liian vähä ahdistaisi varmasti vielä enemmän eikä mikään tunnu paremmalta kuin kotiin lösähtäminen menontäyteisen päivän jälkeen. En myöskään halua demonisoida kulunutta aikaa, olenhan minä ollut onnellinen, mutta olisin vain vielä onnellisempi jos saisin tehtyä enemmän sitä minkä todella koen tärkeäksi; luettua ja habailtua ja hakkeroitua ja soiteltua ja pidettyä hauskaa sekä tietysti kirjoiteltua. Tässä pahimman suon hälventyessä ja to do -listojen täyttämän aivokapasiteetin vähetessä ovat suurten ajatusten aavistukset kaivautuneet ulos aivojen sopukoista ja aion niistä kirjoittaa. Vaikka koiralle jos muita ei kiinnosta.

 

 

18 syytä olla hankkimatta ajokorttia

1.Maksaa. Rutosti. Ajokortti? 800-2000€ Auto? 10 000-200 000€ Bensa?  parin ka:n mukaan 1800€  vuodessa Vakuutus? n. 500€/vuosi Verot? n 600€/vuosi Renkaat? 400 Huolto? 400 Korjaukset? 300 Katsastus? 70. Koko kakku muutaman kymmenen tonnin alkusatsauksen jälkeen keskimäärin 6000€ vuodessa (t. op media). Kaivakaa kuvetta möhömahat!

((Vertailukohteena sain pyörän tädiltä eli parin viime vuoden kokonaiskustannukset 20€. Toki ilman numerolukkoakin olisi pärjännyt))

2.  Ajokortin hankkiminen on vuosisadan työmaa. Tähän en lähde luettelemaan mitä kaikkea pitää opetella ja käydä ja läpäistä ennen kuin kortin lompakkoonsa saa koska olen koko prosessista autuaan tietämätön. Joka tapauksessa siihen yleensä varataan puolisen vuotta sopivasti yo-tykityksen aikoihin kun muutenkin ollaan niin hirveästi tekemistä vailla, monta osaa ja monta koetta ja ylipäätään niin paljon kalliin ajan ja energian tuhlausta että hengästyttää ajatellakin.

3. … ja voi jo lähivuosikymmeninä käydä tarpeettomaksi. On ennustettu, että autot ajavat yleisen liikenneturvallisuuden nimissä (ks. kohta 16) itseään jo muutaman vuosikymmenen päästä. Jos joku ekoilija legitimoi ajokortin hankkimisen ajatuksensa sillä perusteella, että pian autot kulkevat täysin päästöittä, tietäköön, että ne kulkevat vähintään yhtä nopeasti ilman ekoilijoitakin.

4. Autoilu on hitaampaa (eikä meno edes nopeudu). Olen vetänyt pari kertaa pyörällä nopeuskisan autoa vastaan reitillä, jossa auto kulkee moottoritietä ja pyörä sellaiset mäet, että sain pari kertaa harjoitella ennen kuin pääsin ylös. (välillä Kaitalahti-Roihuvuori jos joku epäilee tämänlaisen reitin olemassaoloa). Ja olin nopeampi. Pyöräilyssä on vielä se hauska puoli, että matkanteko nopeutuu jatkuvasti. Autoilija kulkee kaupungissa neljääkymppiä tästä hamaan ikuisuuteen mutta pyöräilijä voi aina painaa vähän kovempaa. Toki vähemmän extremet joutuvat talviaikaan vaihtamaan hieman hitaampiin julkisiin, mutta sekin tuntuu ihan kivalta myöhäissyksyn kaatosateiden jälkeen.

5. Autoilu tuhoaa kaupunkikulttuurin, Asia on aika selvä kun hetken pohtii viihtyisikö paremmin autoilun vai autottomuuden tyyssijassa, Yhdysvaltojen keskiosien kaupungeissa tai esimerkiksi Amsterdamissa. Kun paikasta toiseen pääsee nopeammin, kaupungit leviävät, alueet eriytyvät (ks. 9), Prismat tappavat kauppahallit ja Matkukset ja Zeppelinit torit ja kyläkaupat. Mitä enemmän aikaa ihmiset viettävät peltikopperoissaan, sitä vähemmälle jäävät satunnaiset kadulla kohtaamiset ja kauemmas historiaan ajat, jolloin yritysten takana oli ihmisiä, jotka saattoi tuntea.

6. … nivelet Ajamisessa yhdistyy kaikki pahin, mitä nivelilleen voi tehdä. Pitkä paikallaan pysyminen yhdistettynä lysähtäneeseen istuma-astentoon ja pieneen tärinään päivittäin vuosien ajan on takuuvarma tapa hankkia itselleen krooninen selkä- polvi- tai mikä tahansa kipu ennen keski-ikää. Eihän näitä asioita ole tapana ajatella ennen kuin ongelmat iskevät ja aletaan katua aiempia valintoja ja sitä, että valitsemalla hieman epämukavampi arki kaiken olisi voinut välttää, mutta mitäs jos meistä tulisikin kivuton sukupolvi? (Tosin siitä, onko sateessa pyöräily tai kävely vai krooninen kipu epämukavampaa voidaan olla montaa mieltä).

7. … ja laiskistaa. Kun jonkun matkan on kertaalleen mennyt autolla nopeasti ja mukavasti, tuskin miellyttää hypätä hitaampaan bussiin, ottaa jalat alleen tai antautua sään armoille pyörällä. Eliminoin itseltäni pakon valita helpon mutta pidemmän päälle vahingollisen ja oikean mutta epämukavan välillä olemalla antamatta itselleni vaihtoehtoja.

8. Päästöt. Koska jokainen tietää mitä pakoputkesta pössyteltävä hiilidioksidi saa aikaan (joka muuten aiheuttaa 16% Suomen päästöistä), keskityn muunlaisiin hippusiin, jotka autot saavat liikkeelle ja joista on vähintään yhtä paljon harmia. Ensinnäkin jokakeväisistä katupölypilvistä saa kiittää pääosin autoja; ne ovat kaikkein tehokkaimpia pölyn nostajia kadun pinnasta ilmaan. Pölyn määrään vaikuttaa myös se, kuinka suuri osuus maa-alasta on peitetty asvaltilla, ja voi vain miettiä kuinka suuri kenttä saataisiin jos kaikki autotiet ja parkkipaikat laitettaisiin yhteen nippuun ja mitkä olisivat seuraukset ilmanlaadun kannalta, jos kaikki poistettaisiin. (Koko ilmiöstä tietämättömille tiedoksi että THL:n mukaan katupölyn lukuun voidaan Suomessa laskea noin 1800 ennenaikaista kuolemaa vuosittain. Eniten haittoja kärsivät luonnollisesti ne, jotka viettävät eniten aikaa ulkoilmassa eli ne, jotka tekevät parhaansa ongelman pienentämiseksi.)

Autojen päästelemiin pirulaisiin lukeutuvat myös mikromuovit, joita irtoaa renkaista tien pintaan. Sieltä ne kulkeutuvat sadevesien mukana vesistöihin, ja sieltä kertyvät mm. peltojen ja kalojen kautta ruokapöytään. Ympäri käydään yhteen tullaan ja tämänkin osalta saamme olla koekaniineja siinä, miten ihmiskeho kestää nykymaailmaa: kuinka paljon muovihippusia kehoon voi kertyä ennen kuin alkaa tuntua.

9. Road rage. Jo se, että tälle ilmiölle on oma sana kertoo, että liikenteessä joutuu kohtaamaan tarpeetonta vihaa ja haistattelua. Koska olen onneton laiskimus en jaksa etsiä mitään todistemateriaalia mutta muistan kuulleeni tutkimuksista joiden mukaan stressitaso on autolla liikkuessa huomattavasti muita liikkumismuotoja korkeampi. Käyhän tämä tosin arkijärkeenkin: kuinka monen kävelijän tai pyöräilijän olet nähnyt tiuskivan toisilleen? Stressitason ero voi olla pieni, mutta jälleen vuosien ja vuosikymmenten kuluessa vaikutukset alkavat näkyä.

10. Pitkät ajomatkat. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään kamalampaa kuin kesäisen hellepäivän joka on vietettävä auton penkissä jalkojen vähittäistä verenkierron hiipumista tunnustellen. Minä sentään olen saanut olla matkustajana, puuhailla samalla kaikenlaista, ja varmasti ihan uusille kamaluusleveleille päästäisiin jos koko ajan joutuisi tapittamaan loputonta asvalttia. Kuka hullu tuohon enää ryhtyy kun vaihtoehtona on junat ja bussit, joissa ilmatilaa on kymmenkertaisesti, koska vain voi nousta vaikka vessaan ja lippukin tuskin on bensarahoja kalliimpi? Sitä paitsi pikkupaikkakunnilla junaillessa ja busseillessa pääsee sellaiseen reppureissailun fiilikseen, jota autoilija ei ikinä koe.

11. Ruuhkat. Keskivertosuomalaisista ei löytynyt hauskaa tilastotietoa mutta keskiverojenkki viettää työurastaan kuukaudesta puoleen vuoteen ruuhkissa istuen. Älytön tapa tuhlata aikaa kun miettii paljonko ihmisiä samoille tieleveyksille mahtuisi liikkumaan, jos yksi veisi auton sijasta pyörän tai itsensä verran tilaa.

12. Valo- ja äänisaaste. Viimeksi mainittu aiheuttaa jälleen matalan stressitason ja maaseudun rauha -käsitteen olemassaolon. Eikö maalta haeta juuri hiljaisuutta, pakoa jatkuvasta renkaiden suhinasta? Valosaaste taas on merkittävimpiä eläinlajien sukupuuttoon viejiä ja jokainen, joka on joskus nähnyt lentokoneesta öisen kaupungin tietää, miten suuri osa valosaasteesta on autoteiden valaistuksen ansiota. Toki keinovalolla on oma haittansa ihmisiinkin; unenlaatu kärsii, yötyö keinovalossa on luokiteltu mahdolliseksi karsinogeeniksi ja maailman valaistuimmilla alueilla Arabian niemimaalla ihmisten pimeänäkö ei pääse kehittymään lainkaan.

13. Statuskisa. Onhan se nyt ihan naurettavaa että ihmiset maksavat itsensä kipeäksi vain saadakseen purtsinsa perään tietyn muotoisen metallipylpyrän josta ohikulkijat sitten huomaavat kuinka kultainen lusikka suussa on syntynyt tai kuinka paljon on päätynyt paahtamaan turhaa työtä pylpyrän kustantaakseen. Toki samalla maksetaan myös ihanan ylellisistä luksusnahkapenkeistä jotka eivät hellepäivinä ime hien pisaraakaan vaan luksusautoilija pääsee muiden kateellisten katseiden lomassa nauttimaan ihanasta omilla eritteillä toimivasta liukumäestä.

14. Alueiden segregaatio. Faktaa on, että autoilla pääsee paikasta toiseen nopeammin jolloin alueiden eriytyminen helpottuu ja seuraksena on tarkkaan aidattujen ökytalojen täyttämiä suurlähetystökaupunginosia ja laitakaupunkien vuokra-asuntokekittymiä. Koska seura tekee kaltaisekseen, paremmin ja huonommin menestyneiden ihmisten eristäminen omille alueilleen lisää erkaantumista entisestään. Kaikki häviävät; tutkimus tutkimuksen jälkeen on todistettu, että yhteiskunta on sitä onnellisempi mitä pienemmät elintasoerot ovat. Tämä käy järkeenkin: onhan juuri yhteys muihin ihmisiin tärkein onnellisuuden lähde, ja mitä vähemmän meillä on yhteistä, sitä vähemmän on yhteyttä.

15. Parkkipaikkojen etsiminen. Sitä kun ehtii tottua siihen, että kun pääsee perille voi vain tulla ovelle ja mennä sisään on aika ikävää joskus autolla liikkuessa huomata, ettei asia yhtäkkiä olekaan niin yksinkertainen. Siinä kun etsitään paikkaa, ahtaudutaan johonkin rakoon ja kävellään autolta minne oltiinkaan menossa ei auta kuin miettiä, miten pitkälle olisi kävellyt, saati pyöräillyt, siinä ajassa, joka koko rumbaan kului.

16. Liikenneonnettomuudet. Ja kuolemat. Viime vuonna autot tappoivat 235 ihmistä ja aiheuttivat 6 000 loukkaantumista ja tapausta juhlistettiin hyvillä uutisilla ympäri maan; luvut eivät ole koskaan olleet näin pieniä.

17. Öljy. Jokainen, joka on ikinä kuullut tai lukenut mitään maailmasta ymmärtää että öljyn ympärillä pelataan likaista peliä. Sen vuoksi käydään sotia, sitä kaadetaan jatkuvasti mereen (tankkien huuhtelussa) tappamaan lintuja ja kaloja ja se mahdollistaa päiväntasaajan Guinean kaltaisten diktatuurien olemassaolon. Näitä ongelmia ei autoilematta poisteta, mutta mitä vähemmän öljyä kulutetaan, sitä vähemmän sen tuotannolla on merkitystä maailmassa.

18. Ne nyt vaan on ärsyttäviä.  Kyllä ei ole kiva podcasteja yrittää kuunnella koiraa ulkoiluttaessa kun ohi hurahtaa auto toisensa perään niin että joka toinen sana jää kuulematta. Parhaassa tapauksessa pölläyttää samalla pölypilvenkin ilmaan jota saa kakoa ulos itsestään seuraavan vartin.

Tasapuolisuuden nimissä annan hieman tilaa myös kaikille kuulemilleni vasta-argumenteille. Onneksi tilaa todella tarvitaan vähän.

”Onhan se ihan hyvä taito.”

”Jos vaikka tulee sellainen tilanne että joku on kuolemassa ja ainoa tapa pelastaa se on ajaa se lähellä (sattumalta lukitsemattomana hengailevalla) autolla hoitoon.”

”Sillä voi saada töitä.”

”Infrastruktuuri ei kestä ilman autoilua.” (Rakas ystävä, yksikään tehdas ei räjähdä jos et ilmoittaudu autokouluun)

Sitä paitsi, pannaan kestämään! Yhteiskunta on sellainen kuin sen asukkaat eli jos kukaan ei autoile kukaan ei autoile.

Sitä odotellessa.

Itkisitkö onnesta?

Nyt kun uusi vuosi taas kurkkii kulman takana tuntuu olevan otollinen aika tarinoida hieman selfhelppimäiseen suuntaan kallistuvat tarnoinnit siitä, miten kaikkeen uuteen vuoteen liittyvään elämässäonnistumispohdiskeluun oikein pitäisi suhtautua. Kyseessä ei ole sentään mikään tee nämä viisi juttua ja saavutat täydellisen onnen -homma, enemmänkin juttua siitä, mistä oikeastaan tietää miten hyvin pyyhkii tai onko pyyhkimisessä kehittynyt. Helposti nimittäin päätyy määrittelemään omaa elämässä onnistumista vertailemalla muihin suurin piirtein samassa elämäntilanteessa oleviin, mutta ”samanlaisessa tilanteessa oleviin” vertailemiseen liittyy niin paljon ongelmia, ettei tähän tekstiin oikein mitään muuta mahdukaan.

Jos nyt ihan alkajaisiksi muistettaisiin sellainen asia, että jo geenit määrittää aika isolta osalta sen, millaiset lähtökohdat saa kaikenlaiseen tekemiseen. Toiselle on siunautunut mieletön ÄO, toiselle nopeat lihassolut, ja kun nämä kaksi laitetaan samalle viivalle joko radalla tai kokeessa on ero ymmärrettävä, eikä tästä kannata kenenkään itseään sen kummemmin soimata. Töitä tekemällä luonnollisesti kehittyy, mutta tietyn tason saavuttaakseen on huonompigeenisten tehtävä valtavasti enemmän töitä. Kaikkein selkeiten perimän vaikutus näkyy ulkonäössä, joten siihen liittyvässä vertailussa on kaikkein vähiten järkeä. Ainoa asia, jonka ulkonäön eteen voi tehdä on se, että hyväksyy sen sellaisenaan ja kantaa sen ylpeydellä; mikään ei näytä paremmalta kuin itsevarmuus.

Geenienkin määräysvalta elämäntapaan ja kykyihin kalpenee, kun sitä verrataan siihen, miten suuri vaikutus kasvuympäristöllä ja aiemmilla kokemuksilla on itse kunkin mahdollisuuuksiin elämässä. En minäkään kirjoittaisi, ellei perheessäni olisi aina luettu, mutta toisaalta urheilulle ei asetettu valtaisaa arvoa, mikä aiheutti myöhemmin hankaluuksia. Halusin nimittäin vuosikaudet salaa huippu-urheilijaksi, oikeastaan missä lajissa vain, kunhan vain olisin maailman paras, mutta faktaa on, että se on melko lailla mahdotonta ellei pirpanana pakoteta harjoittelemaan. Myöhemmin kuitenkin osoittautui ettei huippu-urheilijuus edes oikeastaan sovi yhteen hyvinvointikäsitysteni saati isompien unelmieni kanssa, mutta, yhtä kaikki, tiukka paikka tämä oli myöntää.

Ylipäätään ihmisen elämässä sellaisilla asioilla, joihin ei mitenkään voi vaikuttaa, on valtavasti vaikutusvaltaa. Esimerkiksi se, monesko sisarus sattuu perheessä olemaan vaikuttaa ratkaisevasti käsitykseen itsestä ja omista rooleista. Minua nuorimmuus opetti pärjämään: elämä kahden ihmisen kanssa, jotka ottivat ilon irti kaikesta, missä ikinä mitenkään mokasin, pakotti pitämään huolen, ettei heille ikinä tulisi mitään, minkä vuoksi voisivat surkeuttani naureskella. Tuloksena, no, pärjään ihan hyvin. Toisaalta, koska nuorin on aina eniten pihalla, sekä koulussa että naapurustossa pienimpänä eläminen tatuoi minuun sen uskomuksen, että olen jotenkin lähtökohtaisesti huonompi kuin muut. Vaikka järjellä ymmärrän tuon epätodeksi, minun on edelleen hienoja asioita kokiessani vakuuteltava itselleni, että todella ansaitsen sen hyvän, jonka olen saanut.

Kun mennään riittävän pitkälle tutkimaan ihmistä, oikeastaan niin iso osa kaikesta mitä meissä on, niin moraali, arvot kuin ajatuksetkin on niin suurilta osin peräisin muualta, että vaikutusvalta omaan elämään on olematon. Nykyinen tiedeyhteisö uskoo jopa, ettei sitä ole lainkaan; tieteen dogman mukaan ihminen on orgaaninen algoritmi, ottaa siis vastaan tietoa ympäristöstään ja reagoi siihen passiivisesti koodinsa mukaan. Tältä osin en usko tieteeseen, vaan erääseen toiseen neurologian teoriaan, joka kaivautuu aivoihin hieman tarkemmin. (Näistä algoritmeihin ja aivoihin kaivautumisista voitte syyttää perhetaustaani; meillä luettiin ja niin tein minäkin. Ja opin jonkin verran.) Tämän teorian mukaan aivot toimii täysin rationaalisesti, kemiallisina reaktioina, mutta viimeisessä tiedon prosessoinnin vaiheessa ennen reagointia on tarkalleen sekunninneljänneksen mittainen rako, jossa reaktiota ei määritä mikään ulkoisesti mitattavissa oleva asia. Tässä tuntuu siis piilevän kaikki vapaus joka meillä on muuttaa mitään. Eli: niin suuri osa kaikesta on ulkoisten asioiden määrittämää ja mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään ovat niin minimaalisen pienet, että elämänmenon vertailu muihin on suurin piirtein yhtä fiksua kuin jos ahvenella olisi paska fiilis siitä, että lentää huonommin kuin lokki.

Jos joku tässä maailmassa on edelleen sitä mieltä, että hänellä on täysin validi syy tuntea kateutta siitä, että naapurin Pekalla on kiiltävämmät hiukset, vielä yksi asia vertailemisesta olisi muistettava. Toista ihmistä on nimittäin mahdotonta tuntea niin hyvin, että tietäisi todella, millaista olisi olla hän. Nykyajan luonteeseen kuuluu, että onnellisuus on vaikeaa mutta sen feikkaaminen on äärimmäisen helppoa. Kukin voi itse miettiä, miten helppoa vaikka omien somekanavien perusteella olisi päätellä yhtään mitään. Toki minun kohdalla nämä kirjoitushommat vievät päättelymahdollisuudet vähän eri leveleille (tai veisi jos jaksaisin kunnolla kirjottaa :)), mutta jos näin ei olisi, somejeni tuntijan olisi suurin piirtein yhtä helppoa päätellä millaista on olla minä kuin olisi arvata mikä ruokalaji on kyseessä, kun tietää, että sen tekoon tarvitaan lusikka.

Jos muihin vertailu kerran on näin mahdotonta ja hyödytöntä, mistä sitten pitäisi tietää, miten hyvin pärjää? Onhan omien tekemisten tutkaileminen ihan tervettä;  silloin huomaa nopeammin, jos on tehnyt tai tekemässä jotain tyhmää tai muuten vaan menossa metsään jonkin asian suhteen. Unohtamatta sitäkään, että jos kaiken reflektoinnin lopettaisi, jäisi paitsi kaikesta siitä tyytyväisyyden tunteesta, jota elämässä eteenpäin meneminen tuottaa.

Oman elämän tutkiskelu vaatii kuitenkin väistämättä vertailua, eihän ylipäätään minkään arvioiminen onnistu ilman jonkinlaista vertailukohtaa. Yhden asian vertailuun liittyvät kysymykset kun tuppaavat olemaan yhtä fiksuja kuin vastaukset kysymykseen ”Mitä eroa on krokotiililla?” (Sitä vihreämpi mitä ui 🙂 )

Tämän takia ei siis myöskään vanha klisee ”vertaile vain itseesi” toimi. Ratkaisuni tähän on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että pyrin vertailemaan itseäni vain siihen, mitä olin menneisyydessä, mutta nimenomaan sillä ajatuksella, että minä ja menneisyyden minä olemme eri ihmisiä. Tarkemmin ajatellen näin onkin: koska kaikki ihmisessä oleva aine vaihtuu uudeksi vuoden kuluessa, teoriassa ihmisessä ei enää vuoden kuluttua ole aiemmasta itsestään mitään jäljellä. Kyseessä on siis käytännöllisesti katsoen kaksi eri ihmistä vain sillä erotuksella, että lähtökohdat ovat samat, mikä tuo vertailemiselle mieltä.

Siis, kun uusi vuosi iskee päälle ja ajatukset siirtyvät väistämättä miettimään, miten hyvä vuosi oli ja miten seuraavasta voisi tehdä vielä paremman, rakentavimpia asioita keksii, kun asioita miettii menneisyyden itsen kautta:

Itkisikö menneisyyden sinä kateudesta jos tietäisi, miten elät nyt, tai onnesta, kun saisi tietää nykyisen elämäsi olevan väistämättä hänen edessään?

Tämähän ei ole kyllä-ei-kysymys, omallakin kohdallani menneisyyden minä olisi hihkunut innosta monien asioiden suhteen, kun taas toisten suhteen olen ihan tyytyväinen, ettei pikkuminä niitä tiedä. Toisaalta, niin kuin jälkeenpäin huomaa, huonommillakin asioilla on usein ollut huomaamattomia, hyviä seurauksia. Tällä tavalla kaikki tavallaan hyppää perspektiiviin ja on ihanan selkeää nähdä, missä on menossa.

Sama ajattelutapa sopii toki tulevankin miettimiseen; mitä asioita tekisi tai millaista elämää eläisi tulevaisuuden sinä, mikä saisi vuorostaan sinut itkemään onnesta? Tämän kysymyksen vastaukset tuskin ovat sellaisia, joiden toteuttamisen voi aloittaa heti tammikuun ensimmäisenä päivänä. Päinvastoin, vastaukset tarjoavat suunnan, ideaalin jota kohti lähteä eteenpäin. Onhan vaikutusvaltamme omaan elämäntilanteeseen lopulta, edellä todetun takia, varsin rajattua, joten tammikuisen ”elämäntaparemontin” sijasta parempi on on ryhtyä ottamaan minimaalisista sekunninneljänneksistämme hyödyn irti ja niiden avulla viemään vähitellen asioita parempaan suuntaan. Pieni bonus tässä on myös se, että unelmoimalla pienistä elämäntavan muutoksista tai saavutuksista voi alkavan vuoden aikana toistuvasti huomata, että elää unelmaansa, vaikka unelma olisi vain valkoisen joogamaton omistaminen.

Loppuun on vielä myönnettävä, ettei kukaan varmasti ikinä pääse täysin irti muihin vertailusta ja että maailmasta löytyy aina joku, joka elää unelmaasi. Jospa tämä pieni tosiasioiden tunnustaminen kuitenkin muistuttaisi, miten mahdotonta muihin vertaileminen lopulta on, niin ehkä ensi vuonna kaikki epätoivon hetkinä iskevät ajatukset muiden paremmuudesta voisi hylätä yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. Monesti yksinkertaisesti lähtökohtamme tekevät joissain asioissa menestymisen jonkun muun tasolla mahdottomaksi, mutta toisaalta, juuri omat lähtökohtamme ovat ne, jotka kannattaa tunnistaa ja joiden kautta voi lähteä kehittämään asioita, joista muut voivat puolestaan yrittää olla olematta kateellisia.

Loistavaa uutta vuotta !!

 

 

Nii sä kuulut johonki lahkoon vai?

Näin kertoi eräs ystäväni häneltä kysyttäneen Nilsiän herättäjäjuhlilla aika kauan sitten ja tuosta hetkestä lähtien olen pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, jospa vihdoin selittäisin kerralla ihan kaikille mitä ihmettä aina teen kun sanon lähteväni Aholansaareen, saareen tai Nilsiään enkä jaksa selittää, mitä siellä teen. Kyse on nimittäin lähes poikkeuksetta Herättäjä-yhdistyksen nuorisotyön tapahtumista, joista saisi tällä lausahduksella niin väärän mielikuvan, että olen pitänyt parempana olla vain hiljaa.

(Pyydän anteeksi kyvyttömyyttäni selittää asioita pistäytymättä kvanttifysiikan puolella, mutta se nyt vain tuntuu liittyvän ihan kaikkeen.)

Päädyin körttipiireihin Aholansaaren riparin kautta, jolle päädyin siskojeni kautta, jotka olivat käyneet saman leirin. Vaikkei oma riparini ollut paras mahdollinen, jäin kaikenlaisiin jatkotapahtumiin, sillä olin saanut sen verran hyviä kavereita sen verran kaukaa, ettei muita mahdollisuuksia tapaamiseen oikein ollut. Noissa tapahtumissa tutustuin sitten aina vain uusiin ihmisiin, ja vaikka alkuperäinen ripariporukka jäi saarijutuista jossain välissä pois, olin jo niin ehdollistunut viikonlopputapahtumiin, että oli vain pakko tulla aina uudestaan. Oli nimittäin mieletön voimavara ensimmäiselle lukiovuodelle ja on edelleen jättää säännöllisesti viikonlopuksi tai pidemmäksiksin aikaa koko elämä kotiin ja lähteä saareen ihan vaan hengailemaan, jammailemaan, puuhailemaan kaikenlaista kummallista ja juttelemaan ummet ja lammet ihmisten kanssa, jotka kaikki vielä jotenkin mystisesti ovat mielettömän kivoja.

Tämän ihmisten kivuutta on ylistetty ja spekuloitu loputtomiin ja esille ovat useimmiten tulleet kaksi selitystä, jotka ovatkin ainoat mahdolliset: joko noihin juttuihin vain sattuu hakeutumaan keskimääräistä ihanampia ihmisiä tai sitten paikassa on jotain, joka saa ihmiset ystävällisemmiksi. En ainakaan itse jaksa uskoa enkä keksi selityksiäkään ensimmäiselle, joten jotain muuta on tuossa paikassa oletava, jonka ansiosta niin tavanomainen leirikeskus voi tuoda niin monelle niin paljon muistoja ja henkistä tukea elämään. Vähän uskovaisemmat tuttavat ovat sanoneet aistineensa jonkinlaista pyhää henkeä, toiset sanovat koko paikan huokuvan rauhaa, joka on jotenkin kasaantunut vuosikymmenten mittaan pidettyjen hartauksien ansiosta, mutta tämä alkaa ainakin arkijärjellä ajatellen mennä aika ufoksi.

Tai ei ehkä (plot twist plot twist) sittenkään! Äkkiseltään rauhallisuuden keräytymiset sun muut tuntuvat olevan niin yleisenä totuutena pidettyjä käsityksia vastaan, että kyseessä on lähinnä hölmöjä uskomuksia. Jos kuitenkin kaivaudutaan riittävän syvälle itse nykyisiin totuuksiin eli tieteeseen, mitään ristiriitoja ei välttämättä olekaan, lähinnä vain tietämättömyyttä. (ja nyt päästään kvantteihin!) Aivan viime aikoina on nimittäin erityisesti kvanttifysiikan alueella löydetty niin kummallisia asioita, että yhtäkkiä kaikki rinnakkaistodellisuuksien olemassaoloa myöten onkin arvioitava uudelleen. Selkeää on lähinnä ainoastaan se, että kvantit, joista kaikki siis pohjimmiltaan koostuu, on tuntemattomien mekanismien mukaan toimivia energiapaketteja (jos tajunnanräjähdys jäi kokematta, sanon tämän vielä uudestaan toisin sanoin: aine koostuu hiukkasista, jotka ovat pohjimmiltaan vain energiaa, eli mitään ainetta ei oikeasti ole olemassa). Jos tämä universaali energia nyt sitten käyttäytyykin niin, että se tekee hyvyyttä huokuvista paikoista sellaisia kuin ne ovat, kaikki erityisyyden kokemukset saattavatkin olla ihan oikean todellisia asioita. Hölmöä teoretisointiahan tämä vain on, vailla mikäänlaista totuuspohjaa, mutta kiinnostavaa joka tapauksessa.  Joitain tämänkaltaiseen tuntemattomaan viittaavaa on tosin löydetty tutkimuksissakin, jos enemmän kiinnostaa, kurkkaa ainakin global consciousness! Joka tapauksessa todellisuus on totuutta ihmeellisempää ja selkeää on lähinnä se, että totuus on niin tieteeltä kuin uskonnoiltakin niin kaukana, ettei mihinkään yksittäiseen totuuteen kannata tuudittautua. Niinpä olen sitten uteliaisuuttani päätynyt tutkimaan ihan kaikkea eikä tältä ole körttiläinen kristillisyyskään välttynyt.

Asiaan palatakseni olen jonkinlaisten ihmeellisten energiakenttien keskeltä löytänyt itselleni ihania ja tapaamiskertoihin nähden ihmeellisen nopeasti läheisiksi käyneitä ystäviä sekä suorastaan henkireiäksi käyneen hengähdyspaikan. Tuossa paikassa olen voinut törttöillä rauhassa kotiväen saamatta tietää mitään ja se on kasvattanut minua ja varmasti ihan kaikkia siellä käyneitä ihan valtavasti. Jokaisen tapahtuman jälkeen tuntuu jotenkin ymmärtävän omaa elämää kokonaisuutena ja huomaavan, miten suuntaa kannattaa korjailla. En halua edes kuvitella missä nyt olisin ilman noita kaikkia pieniä korjausliikkeitä.

Kyse ei siis ole lahkosta (jos nyt pilkkua lähdetään viilataan, terminologisestikin oikea käsite on kirkkokunta) vaan porukasta, joka on vain sattumoisin sattunut löytämään tämän mystistä positiivisuutta säteilevän asian elämäänsä ja ehdollistuneet siihen.  Ja jotta sinä, joka tänne asti jaksoit lukea saisit tästä jotain muuta kuin pitkäpiimäisen selityksen sille mitä reppureissuillani useimmiten teen ja miksi reissuilleni ylipäätään lähden, voisin vielä heittää pari ihan yleiselämällistä ajatusta. Saaressa koettavaa hyvyyttä ja pitkään muisteltavia kokemuksia voi nimittäin syntyä ihan kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, jos vain aina osaisi olla liikkeellä samanlaisella fiiliksellä kun saaressa puuhaillessa. Ihan yhtä hyviä jameja saa aikaan millä tahansa pianolla ja aamuyön nuudelihetketkin voivat olla ihan yhtä laadukkaita myös kehä 3:n sisäpuolella. Koska turvallisuuden tunteen saareen loppujen lopuksi muodostaa siellä häröilevät ihmiset, voisi samanalainen ilmapiiri olla mahdollinen missä tahansa. Lähdetään viemään teko kerrallaan eteenpäin ennen kaikkea sitä hyvyyden hyvintä ydintä; hyväksymistä ja ennakkoluulottomuutta ja yhdessäolosta nauttimista ja välittämistä joka juuri sitä, mikä tekee Aholansaaren siellä käyneille niin rakkaaksi. Jos vain tehtäisiin koko maailmasta samanlainen?

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑